¹       Jäädäänpä vielä hetkeksi seisomaan, kun rukoilemme. Painetaan päämme.

²       Meidän vanhurskas Isämme, lähestyessämme nyt sinua tuossa kaikkeen riittävässä Herran Jeesuksen nimessä, me haluamme antaa sinulle kiitoksen siitä, mitä sinä olet tehnyt meidän hyväksemme, minkä meidän silmämme ovat nähneet ja korvamme kuulleet näinä viimeisinä päivinä maailmanhistorian loppunäytöksen hetkinä, kun aika on haihtumassa ikuisuuteen, ja me näemme, että valot loistavat; me tiedämme, ettei Herran Jeesuksen tuloon ole kauaa.

³       Me pyydämme sinulta, taivaallinen Isä, että muistat meitä, tänä iltana; ja jos meissä on jotakin pahaa, ota se pois, Herra, tänä iltana, että meidät voisi esitellä sinulle, jos sinä tulet tänä iltana. Me rukoilemme sairaitten ja hädänalaisten puolesta.

⁴       Me rukoilemme sinun seurakuntasi puolesta molempien, sekä tämän, että kaikkialla maailmassa olevan, sinun lastesi kaikkialla, jokaisessa kansakunnassa, että me pesisimme pukumme Karitsan veressä ja kuuntelisimme tuota kutsua: ”Katso, Ylkä tulee. Menkää Häntä vastaan.” Kyetkäämme sinä hetkenä, Herra, Jumalan armon avulla, ja Jeesuksen ansiosta, johon me luotamme, kunnostamaan lamppumme ja mennä eteenpäin kohtaamaan Ylkää. Ota Herran sana, ja ympärileikkaa meidän sydämemme. Ota kaikki epäusko pois. Suo meille suurenmoinen jumalanpalvelus – me pyydämme sitä Jeesuksen nimessä, aamen.

Istukaa vain.

⁵       On todella ihana olla taas täällä, tässä Herran pyhäkössä, tänä iltana palvelemassa. Meillä oli eilisiltana mitä upeinta… veli Groomerin luona. Ja minä muistan, että viime vuonnakin meillä oli siellä ihanaa.

⁶       Me olemme saaneet viettää suurenmoisia hetkiä joka puolella. Herra on todella siunannut meitä tavattoman runsaasti, enemmän, kuin olisin ikinä tullut edes ajatelleeksi, että Hän siunaisi. Mutta Hän on niin täynnä armoa ja hyvyyttä. On todella hienoa tuntea Hänet, eikö olekin? [Seurakunta vastaa: ”Aamen.”]… ja ajatella, että ”Tuntea Hänet, on elämä.” Hänen tuntemisensa on elämä.

⁷       Siis, huomisiltana, me menemme Central Avenuen seurakuntaan, sellainen sen nimi minusta on. Veli Fuller, toinen hieno veli… Ja minusta, se on iso seurakunta, ja me toivomme, että ehkä meillä olisi rukousjono, mikäli se käy veli Fullerille. Niinpä me…

⁸       Ja sitten, seuraavana aamuna, me tulemme olemaan Apostolisessa seurakunnassa, Phoenixissa; enkä minä muista, kuka siellä on paimenena, sitä veljeä. Oliko se viime vuonna? [Joku veljistä sanoo: ”Ei. Se on uusi, meksikolainen seurakunta, veli Branham.]

⁹       Ja sitten sunnuntai-iltana rakas veljemme Outlawn, Jesus’ Name Church. Ja minä odotan kovasti, ja perheeni, että me pääsemme sinne kuulemaan vähän sitä hyvää laulamista.

¹⁰   Billy Paulin pitäisi tietää se – joka hitunen; sydämellä; me soitimme sitä laulua: ”I’m going up” [Lähden ylös], niin että, ihan totta – se on nauhalla aivan kulunut… Hän panee sen päälle toimistossa, ja joka kerta, sinä päivänä, kun minä menen sinne, joka tapauksessa, hän soitta tuon ”Up, up, up” [Ylös, ylös ylös] Sepä vasta jotakin! Me olemme soittaneet sen loppuun, ja äänite on lähes puhki kulunut.

¹¹   Siis, minulla on tänä iltana tunne; kurkkuni on vähän käheä. Minä ajattelin: ”Tavaton, kunpa tapaisin jonkun, joka puhuisi puolestani”, ja satuin katsahtamaan tänne ja näin Jack Mooren. Täsmälleen niin. En milloinkaan… oi, minä luulisin, että se olisi todella ihanaa, veli Moore. [Veli Moore kommentoi.] Siis, kuunnelkaapa tuota!

¹²   Ja minä luulen näkeväni myös veli Roy Bordersin tuolla istumassa. Kyllä vain, Veli  Noel Jones istuu siellä; voi tavaton! Meitä on täällä kaikkialta. Minä luulen, että tästä tulee hauskaa, kenties, jos saan levätyksi vähän, siis, ja saan jonkun näistä hienoista miehistä tulemaan tänne ylös ja puhumaan minun sijastani, kun ääneni on käheä, siis. Veli Jack sanoi: ”Herra ei ole tuossa ilmestyksessä.” No, olin väsynyt tullessani, ja – ja olen ollut vähän väsynyt kaiken aikaa.

¹³   Ja kun minä näen näiden ihmisten seisovan tuolla ja kuinka heidän on seistävä, niin minä aika mielelläni seisoisin heidän kanssaan. Siis, Herra tiedä siunatkoon!

¹⁴   Ja me odotamme nyt kovasti näitä tulevia kokouksia. Ja sitten, ensi viikolla niitä on Pentecostal Assembliesissa [helluntaiseurakunta], ja sitä rataa. Ja me lopetamme ensi keskiviikkoiltaan klo. 11 Garfieldissa; minä en muista niitä kaikkia. Ja First Assembliesissa of Godissa [Jumalan I seurakunta] kaupungissa, ja sitten kokoukset [/konventit] alkavat Ramadassa.

¹⁵   Ja sitten, on liikemiesten juhlaillalliset ovat Arizonan pääkaupungissa, Tucsonissa.

¹⁶   Ja, totta kai, me kaikki tunnemme Phoenixin ja nämä paikat, tuon kaupungin laitapaikat; eikä siinä mitään. Se on pääpaikka; se minun kotikaupunkini, siis, tuo ”se ja se” tuolla kukkulan laella. Ja sitten, tämä, todella vain sen laitakaupunginosa; no mutta, on hienoa saada teidät kaikki naapureiksi.

¹⁷   Siis, minä luulisin, että se oli veli Rasmusson, yhtenä iltana, sanoi jotakin sellaista, eräässä kokouksessa, ja tavaton kuinka se lähes repäisi tuon kokouksen palasiksi. Minä luulen, että se oli Houstonissa – se olikin Ramsar – sehän se olikin. Hän sanoi sinä iltana, että Herran enkeli laskeutui, ja siitä otettiin kuva, ja hän sanoi: ”Te kaikki ihmiset täältä, Dallasista”, hän sanoi, ”mehän tiedämme, että se on Houstonin esikaupunki.” Ja, tavaton sentään; Texas ei pystynyt sulattamaan sitä, niin kuin te täällä Arizonassa. Kokouksessa tuli täysi hiljaisuus.

¹⁸   Siis, Jumala [Hän] on valtavan hyvä. Ja nyt, minä luulen, että me jätämme Kirjoitukset rauhaan, ja todistamme hetkisen. Eikö se muuttaisi vähän tilannetta? Olen todella piiskannut niin kovasti, niin että hävettää katsoa teihin. Ja ehkä minä annan teidän vähän levätä, ja tuon esiin pikku todistuksen meidän Herramme hyvyydestä.

¹⁹   Etsitäänpä paikka Johanneksen evankeliumin 16:nnesta luvusta; ja minulla on 16:12. Haluaisin lukea tästä paikasta Johanneksen evankeliumia. Luen mielelläni Sanaa, koska Sana saa meidät tietämään totuuden. 12:nnesta jakeesta alkaen, ja kuunnelkaapa tarkasti, koska minä haluan antaa todistuksen.

²⁰   Ja, me yritämme päästä vähän aikaisemmin pois. Minä olen pidätellyt teitä täällä niin myöhään, ja huomisiltana, no, me olemme vielä ylimääräiset puoli tuntia. Kello olisi silloin noin 1, eikö vain? [Veli Branham ja seurakunta nauravat.] Siis, siis, aloitetaan 12:nnesta jakeesta.

12 Minulla on teille vielä paljon sanottavaa, mutta te ette nyt voi ottaa sitä vastaan.

13 Mutta kun Totuuden Henki tulee, hän johdattaa teidät kaikkeen totuuteen. Hän ei puhu omia ajatuksiaan, vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja hän ilmoittaa teille, mitä on tuleva.

14 Hän kirkastaa minut, sillä hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille.

15 Kaikki, mitä Isällä on, on minun. Siksi minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille.”

²¹   Siis, eilisiltana, erityisesti, me saimme maistaa tätä. Siis, kun me olemme täyden evankeliumin kansaa, ja uskomme kaikkiin Pyhän Hengen toimiin; ja siis, se onkin ainoa tapa, millä olla täyttä evankeliumia – uskoa koko [/täysi] evankeliumi, kaikki, mitä Jumala on kirjoittanut. Ja minä uskon, että me emme ole itsessämme mitään. Me olemme vain…

²²   Ja kuten minä sanoin veli Carlille, katsoessani erästä puuta, sanoin: ”Eikö olekin kaunis palmu? Mutta, kuitenkaan se ei ole mitään muuta kuin vulkaanista tuhkaa. Sitä se vain on.” Ja minä sanoin: ”Miten erilainen se onkaan kuin eukalyptuspuu. Mitäpä eukalyptuspuu on? Vulkaanista tuhkaa, jossa on vähän elämää. Loppujen lopuksi, mitä minä ja sinä olemme? Vulkaanista tuhkaa, sitä juuri, maasta, maan tomua, jossa on elämää”, minä sanoin.

²³   Mutta, jokainen elämä on istutettu johtavan Elämänantajan toimesta, ja Hän tietää miten, ja mitä tehdä. Ja kaikki, mitä Hän on asettanut tänne maan päälle, on Hänen kunniaksensa.

²⁴   Mutta, näyttää siltä, että kaikki muu, paitsi ihminen tottelee Häntä. Ihminen näyttää todella… Hänellä on todella vaikeaa, koska hän oli se ainoa, joka lankesi. Kaikki muu pysyi alkuperäisessä tilassa. Mutta, ihminen lankesi. Siksi, Jumala sotii hänen kanssaan saadakseen hänet tekemään sitä, minä on oikein, ja tottelemaan. [/elämään oikein, ja tottelemaan.]

²⁵   Eräs Jumalan suurista päänvaivoista kautta vuosien, kun seurakunnan historia etenee, on löytää joku, jonka Hän saa täysin hallintaansa. Hän tarvitsee vain yhden ihmisen. Hän on aina käyttänyt yhtä ihmistä kerrallaan. Me olemme tutkineet sitä näiden muutamien viimeisten iltojen aikana. Yhtä miestä, ei ryhmää. Hän haluaa yhden. Siinä kaikki, mitä Hän tarvitsee. Koska, kahdella miehellä voi olla kaksi eri ajatusta [/ideaa /käsitystä /aatetta]. Hän panee tuon yhden ihmisen – Hän edustaa itseään tuon yhden henkilön kautta. Hän ei ole koskaan toiminut muulla tavalla. Näettekö?

²⁶   Siis, Hänellä on tänään yksi persoona, ja tuo persoona on Hän, josta me juuri luimme: Pyhä Henki. Hän on Se, jonka Jumala on lähettänyt maan päälle – Jeesuksen Kristuksen Henki, Jumalan Henki, julistamaan ja ilmoittamaan Kristusta, Hänen seurakuntansa kautta, siis, todella jatkamaan Kristuksen elämää seurakunnan kautta.

²⁷   Siis, onpa ihana juttu, ja – ja silti, niin yksinkertaista, jos me vain pysähdymme ajattelemaan sitä. Me punnerramme, me vapisemme, me pelkäämme, me joudumme hämmennyksiin ja epäilyksiin vain ajattelemalla. ”Siis, pitäisikö minun pakottaa itseni sisään?” Siitä ei ole kyse. Kyse on antautumisesta, nähkääs, sen tajuamista, ettet sinä ole mitään, ja sitä että antaa Hänen ottaa sinut täysin hallintaansa, astua sinun ajatustesi johtoon, ottaa komento.

²⁸   Siis, minä en tahdo astua Kristuksen eteen vain – vain tyhjämielisenä. Sitä minä en tarkoita. Sinä tulet Hänen luokseen täysijärkisenä ja katuvalla mielellä, ja nöyränä. Ja sitten sanot: ”Herra Jeesus, tässä minä olen. Siis, on kirjoitettu tänne, sinun Sanaasi, että sinulla ’oli opetuslapsille vielä paljon sanottavaa.’ Sinä sanoit: ’He eivät voi sitä vielä ottaa vastaan.’” Ja sillä tavalla asia on tänään; me emme ymmärrä niitä.

²⁹   Jumala voi nostaa esiin jotakin vähän erilaista, ja me tuomitsemme sen täysin. Sen sijaan, että me tutkisimme Kirjoituksia nähdäksemme, pitääkö asia paikkansa, me heitämme sen pikaisesti pois: ”Eihän tuossa ole mitään sen kummempaa.” Meidän pitäisi etsiä penkoa näitä asioita, tutkia, pitävätkö ne paikkansa. Ja muistakaa, jos asiat eivät pidä paikkaansa, ne tulevat lopulta kuolemaan, sillä Jeesus sanoi: ”Jokainen istutus, jota minun Isäni ei ole istuttanut, tullaan kitkemään juurineen.”

³⁰   Mutta, Gamaliel lausui aikanaan hienosti julki: ”Jos hanke on Jumalasta, niin emmehän me halua, että meidän havaittaisiin taistelevan sitä vastaan. Ja –ja jos se ei ole Jumalasta, se tulee kariutumaan joka tapauksessa.” Niinpä, tutkikaa asia ja ajatelkaa sitä.

³¹   Ja nyt, Hän sanoo tässä: ”Mutta, kun Hän, Pyhä Henki tulee…”

³²   Siis, joku sanoi, jokin aika sitten, puhui, sanoi: ”Pyhä Henki, on ihmisen psyykkinen mieli. Sinä ajattelet.” Se tekisi Pyhästä Hengestä ajatuksen.

³³   Mutta, Raamattu sanoo: ”Kun Hän…” Ja ”hän” on persoonapronomini. Näettekö? Ymmärrättekö? ”Kun Hän…” persoona [/henkilö], Pyhä Henki, Jumala, ”tulee, Hän paljastaa nämä asiat, joista minä olen teille puhunut.”

³⁴   Silloin, siis, ei ole mitään muuta keinoa tietää, mikä on totuus. Ainoastaan… Sitä ei saa selville kulttuurin kautta, seminaarien kokemuksien kautta. Sen saa vain Pyhän Hengen kautta. Hän on Se, joka on lähetetty paljastamaan se.

Siis, sitten Hän myös sanoi: ”Hän ilmoittaa teille, mitä on tuleva.”

³⁵   Siis, Heprealaiskirjeen 1:ssä luvussa sanotaan: ”Jumala puhui monesti ja monin tavoin isille, profeettojen kautta, mutta näinä viimeisinä päivinä, Poikansa, Kristuksen Jeesuksen kautta.” Näettekö? Kyse on siitä, että Pyhä Henki ottaa haltuunsa omistuksen – tai siis, ottaa seurakunnan omistukseensa, toimittaakseen Kristuksen [tehtävää] seurakunnassa. Silloin, teistä tulee se, mitä Hän oli. Hän tuli sellaiseksi, kuin sinä olit niin, että sinusta voisi tulla sellainen, kuin Hän oli. Näettekö? Hän tuli sinuksi, että sinusta voisi tulla Hän. Se menee yli ymmärryksen. Sitä ei pysty selittämään, älkääkä edes yrittäkö. Hyväksykää vain se. Hän sanoi niin, ja asia on sillä selvä. Sano vain, että se on oikein; usko se.

³⁶   Nyt, siis, nuorena kristittynä, minä totesin aina näin. Oli iloinen siitä, että Jumala sai minusta otteen, ennen seurakuntaa. Raskasta on kertoa, millainen minä olen ollut. Mutta, olin kiitollinen johtajuudesta ja suorasta kontaktista, jolla Pyhä Henki vaikutti minun elämääni, enne kuin edes luovuin siitä. Sillä, pikkupoikana, minä tiesin, että on olemassa jotakin. Hän puhui, ja minä puhuin Hänelle; Hän vastasi minulle; ja minä aloin tajuta, että ne asiat, joista Hän pikkupoikana puhui minulle, alkoivat tapahtua juuri sillä tavalla, kuin Hän sanoi niiden tapahtuvan. Niinpä, minä tiesin, että sen oli oltava totta.

³⁷   Siis, minä olen vanha mies nyt. Enkä koskaan, kertaakaan ole… ja pystyn vaatimaan maailmaa pysähtymään ja pyytää ihmisiä; ”Osoittakaa sormellanne yhtäkin asiaa, näistä tuhat kertaa tuhannesta asiasta, mikä ei olisi ollut totta ja tosiasia, ja mikä ei olisi tapahtunut, jonka Hän sanoi näin sanoo Herrana, Herran nimessä.” Mitä…

³⁸   Miksi minä sanon näin? Siis, minä olen sanonut, että me olemme kaikkia vulkaanista pölyä; mutta se on Jumalan Sanan lupaus. Niinpä, minä en voi luottaa itseeni; sinä et voi luottaa itseesi, mutta, yhdessä, me voimme luottaa siihen, Mikä otti meidät haltuunsa. Pyhä Henki valtasi meidät. Siihen meidän pitää luottaa. Ja kun me panemme luottamuksemme siihen, tulee myös tuloksia.

³⁹   Olisi järjenvastaista, että minä yrittäisin – edes raapaista pintaa siitä, mitä Pyhä Henki on tehnyt minun rikkinäisessä elämässäni – minun päivinäni. Minä sanon tämän Hänen Raamattunsa, Sanansa avattuna. Ja sitä juuri Hän on. Hän on Sana.

⁴⁰   Nähkääs, tämä – tämä siemen täällä, tulee vulkaanisen tuhkan sisälle, hengellisen olennon tavalla. Jumala tulee sisään Henkenä, ja toimii tuhkan kautta. Niinpä, kyse ei ole ihmisestä, kyse on Jumalasta.

⁴¹   Ja jos minä asettuisin aloilleni ja käyttäisin aikaani niistä asioista kirjoittamiseen, joita minä olen nähnyt Hänen tekevän, siitä tulisi aivan valtavasti kirjoja. Ja kun sitä tässä ajattelee, 53-vuotiaana, ja kun voin sanoa sen, Jumalan, ja Hänen seurakuntansa ja Raamatun edessä, ja tämän ryhmän ollessa läsnä, että se ei ole pettänyt koskaan; aina on osunut kohdalleen, joka kerta.

⁴²   Poikkeuksena… Silloin eräänä päivänä, kun tulin länteen; tehän olette soittaneet sen nauhan, monet teistä, luulisin, ja te ymmärrätte; minä en tiedä, mitä; minä odotan; olen täällä nyt. En tiedä, miksi. Minä vain odotan.

⁴³   Voi olla, että on minun kotiinlähtöni aika. Näyttää melko lailla siltä. Jos niin on, minun jälkeeni tulee nousemaan joku, joka vie Sanomaa eteenpäin. Hän tulee olemaan omituinen henkilö, mutta hän tulee nousemaan tämän jälkeen, ja vie Sanomaa eteenpäin. Ja kuunnelkaa sitä niin kauan, kuin se on Kirjoitusten mukaista, pitäkää siitä kiinni.

⁴⁴   Jos näin ei käy, vielä yksi annos on tulossa, sillä minä uskon, että me elämme viimeisissä päivissä, ja minä olen kiitollinen, että olen elänyt tänä aikana. Minä en vertaisi tätä aikaa mihinkään muuhun aikaan. Tämä on kaikkein upein aika, mitä koskaan maan päällä on ollut. Mikään muu aika ei ole tämän vertainen.

⁴⁵   Oi, mitä jos Mooses, Elia, Paavali, Siilas, nuo menneiden aikojen suuret uskon sankarit, voisivat nousta kuolleista, ja ottaisivat historiankirjan, ja nähdä täsmälleen sen tapahtuvan, mistä he olivat profetoineet, näkisivät, missä tilanteessa me nyt olemme? No, heidäthän pantaisiin hetkessä vankilaan. Varmasti. He olisivat kuin villimiehiä – edes takaisin pitkin katuja, niin kovaa kuin pystyisivät ja jyrisisivät evankeliumia: ”Aika on tullut.” Silloin me ymmärrämme, tänä iltana, että me olemme kaukana Jumalan kirkkaudesta.

⁴⁶   Mutta, minä haluan harjoitella hetkisen, vähän saadakseni seurakunnan…

⁴⁷   Muuten, jakoiko Billy Paul rukouskortteja täällä seurakunnassa tänä iltana? Minä tulin juuri Tucsonista hetki sitten. [Joku sanoo: ”Kyllä.] Hän – hän jakoi kortteja. Siis, olisi ollut jos minä olisin tuonut ne mukanani. Yritetään sitä.

⁴⁸   Se ei vie kovin pitkään, annan todistuksen tästä Sanapaikasta,

⁴⁹   että Kristus pitää kaikki Sanansa. Hänen pitää. Hänen pitää tehdä niin. Näettekö? Minun ei tarvitse; minä olen kuolevainen, altis tekemään virheitä. Hän on kuolematon, erehtymätön. Hänen on pidettävä oma Sanansa. Näettekö? Mutta, minun ei ole pidettävä omaani. Teidän ei ole pidettävä omaanne. Mutta hän pitää. Oi, saako se mitään teissä aikaan, että tietää, että Hän on – Hän on ehdottomasti sitoutunut tuohon Sanaansa? [Seurakunta sanoo: ”Aamen.”]

⁵⁰   Ja tällä viikolla, kuinka me olemme käyneet Raamattua läpi noiden profeettojen ja patriarkkojen kanssa, ja joka kerran näyttäneet, että kun seurakunta on päästänyt irti siitä, Jumala on aina lähettänyt jonkun oitis paikalle, ja ravistellut ihmisiä palaamaan takaisin Sanaan – pannut seurakunnan ruotuun. Niin on aina ollut. Se on Jumalan toimintatapa. Hän valitsi miehiä suorittamaan sitä.

⁵¹   Siis, jos Hän olisi valinnut tähdet saarnaamaan evankeliumia, se olisi tapahtunut jo kauan sitten.  Ne eivät koskaan luopuneet Jumalan tahdosta. Jos Hän olisi valinnut auringon saarnaamaan, tai tuulet, ihmiset eivät olisi koskaan luopuneet Hänen tahdostaan. Näettekö?

⁵²   Mutta, meille on annettu moraalinen toimintavapaus. Me voimme tehdä, miten haluamme. Ja juuri siitä syystä, me olemme olleet Hänelle aikamoinen sydänsuru. Aina näin, ja me haluamme ujuttaa omia tapojamme, ja luovumme Hänen tiestään. Näettekö?

⁵³   Ja minä – olen sanonut aiemmin, ihminen ylistää Jumalaa jatkuvasti siitä, mitä Hän on tehnyt; ja hän kertoo aina, mitä Jumala tulee tekemään; ja sitten, samanaikaisesti, sivuuttaa sen, mitä Jumala tekee. Näettekö?

⁵⁴   Ihminen sanoo: ”Oi, Jumala avasi Punaisen meren; kyllä, kunnia Jumalalle; pitää paikkansa! Kyllä, Jeesus tulee uudelleen; halleluja, pitää paikkansa!” Mutta, puhutaanko Hänestä nykyisellään? ”Ai ei, se oli tarkoitettu toiselle ajalle.” Näettekö? Aina sitä, mitä Hän on tehnyt, mitä Hän tulee tekemään, ja sivuutetaan se, mitä Hän tekee.

⁵⁵   Samanlaiset olosuhteet kuin oli silloin, kun Hän tuli maan päälle. Täsmälleen. Jumala oli luvannut sen, mitä Hän tulisi tekemään. Ja täällä Hän sitten oli; seisoi ihmisten edessä eivätkä he tunteneet Häntä. ”Hän oli maailmassa, ja maailma oli Hänen kauttaan luotu, eikä maailma tuntenut Häntä.” Juuri niin.

⁵⁶   ”Mutta niille, jotka ottivat Hänet vastaan, Hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi.”* Se on asian loistava puoli. [*Joh. 1:12]

⁵⁷   Minä haluaisin puhua teille pikkuisesta näystä, joka minulla oli jokin aika sitten. Enkä minä tiedä, ehkä en ole kertonut siitä kuin vain jollekin yksittäiselle ihmiselle jossakin; mutta minä menetin juuri erään maailman suurenmoisimmista ihmisistä – äitini.

⁵⁸   Ja – minä rakastan äitiäni. Kuinka minä näin hänen lähtevän pöydästä, kun me olimme todella köyhiä – meillä ei ollut mitään syötävää! Ja hän… isä hankki vähän leipää, jota hän sai ottaa mukaansa kaupasta, tai jotakin, ja sen päällä oli kaadettu kahvia, ja sitten pantu sokeria päälle; ja äiti esitti, ettei hänellä ollut nälkä niin, että me lapset saisimme jotakin suuhunpantavaa. Oi, sitä minä en voi unohtaa ikinä. Näettekö? Ja niitä monia kertoja, kun hän poimi jotakin minulle, ja teki minun hyväkseni; mutta siis, Jumala on niin täynnä armoa. Hän ymmärtää kaikkia nämä asiat, kun Hän ottaa ihmisen pois, ja minä rakastan Häntä sen takia.

⁵⁹   Niin on ollut aina, ennen kuin kukaan minun rakkaistani kuoli, minä näin näyssä sen ennen sitä.

⁶⁰   Minä näin veljeni, kun olin vasta 18 – 19-vuotias. Minä näin sen, ennen kuin hän lähti. En ollut vielä edes kristitty, mutta minä näin näyn tulevan eteeni – näin veljeni lähtevän.

Minä näin isäni, kun hän lähti.

⁶¹   Howard, monet teistä muistavatkin Howardin. ”Howard”, muistatteko, kaksi vuotta ennen kuin se tapahtui, minä sanoin: ”Howard, minä näin, että sinut on merkitty. Sinä olet seuraava. Pane asiasi kuntoon, veli, koska sinä lähdet seuraavana”, minä sanoin. Ja niin hän lähti, täsmälleen. Ja sitten, täällä, jokin aika sitten…

⁶²   Siis, minä toivon, ettei tämä kuulosta rienaukselta, mutta vain osoittaakseni, miten Jumala välittää. Jumala on huolissaan pienistä asioista – samoin kuin isoistakin asioista. Minä haluan sanoa tämän jonkun näistä hienoista saarnaajista hyväksi. Se voi olla… Ja minä luen itseni myös niihin.

⁶³   Siis, me jokainen, kuten Billy Graham, vaan me… Me kaikki haluaisimme olla kuten Oral Roberts; mutta me emme ole Billy Graham tai Oral Roberts. Me olemme Jumalan palvelijoita sillä kentällä, mihin Jumala on meidät asettanut. Näettekö? Riippumatta siitä, miten pieni, tai miten suuri se on, se on sama Jumalan silmissä – aina sama, me toimimme juuri sillä paikalla, jossa me olemme. Aina, on suuri asia seurata Herraa.

⁶⁴   Minä mieluummin… lähtisin ja saisin seurakunnan, jossa olisi 15 ihmistä, Jumalan tahdosta, kuin saisin viidentuhannen seurakunnan ilman Jumalan tahtoa. Varmasti. Jumala voi tehdä tunnissa enemmän yhden, Hänen tahtonsa mukaisen miehen kautta, kuin miehen kautta, joka ei ole Hänen tahdossaan 15:ssä vuodessa. Näettekö? Hän kompuroi ja hoipertelee, kuin ampuisi pimeässä. Mutta, kun ihminen on todella Jumalan tahdossa, ja tietää kutsumuksensa, hänen tulisi pysyä siinä.

Ja siis, näyt, mitan Jumala käyttää niitä. Minä…

⁶⁵   ”Kun Pyhä Henki tulee, Hän paljastaa nämä asiat, joista minä olen teille puhunut.” Siis, ei ole mitään tarvetta yrittää ymmärtää sitä millään muulla tavalla. Hän on sen kirjoittaja. Hänen kyllä pitäisi tietää, mitä on kirjoittanut. Näettekö? Raamattu sanoo, että Hän sen kirjoitti. ”Vieläpä, entisaikojen miehet, Pyhän Hengen johtamina, kirjoittivat Sanan.” [2. Piet. 1:21] Ja jos, Pyhä Henki on tuo Kirjoittaja, Hän varmaan tietää, paremmin kuin me, miten se pitää tulkita. Annetaan Hänen tulkita se. Ja tiedättekö, millä tavalla Hän sen tulkitsee? Siis, älkää hukatko näitä asioita, jos te tulette parantamiskokoukseen. Katsokaa, älkää antako tämän mennä ohi. Miten Hän tulkitsee sitä? Näin: Hän osoittaa sen todeksi, näettekö, toteuttamalla sen.

⁶⁶   Näin Jeesus sanoi: ”Te tutkitte Kirjoituksia; niissä teillä on mielestänne ikuinen elämä; ja juuri ne kertovat kuka minä olen. Ne juuri puhuvat minusta. Ja kuka voi minut tuomita? Kuka voi syyttää minua synnistä?” Synti on epäusko. ”Jos minä en tee niitä tekoja, joita minusta on kirjoitettu, älkää uskoko, mutta jos minä teen niitä tekoja, ettekä te usko minua, niin uskokaa niitä tekoja, sillä Sana on puhunut niistä.” Näettekö? Se on aivan tavallista talonpoikaisjärkeä.

Siis, Jumala, ”Jumala ei kadu lahjojaan eikä kutsuaan.” [Room. 11: 29] Me tiedämme, että Raamattu sanoo niin. Niin se on.

⁶⁷   Siitä on nyt noin kaksi vuotta. Olin… Eräänä aamuna, käyskentelin kotona, ja olin istuutunut tuoliin. Siis, tämä tuntuu aika kummalliselta, että Jumala ottaa mukaan myös eläimet. Niin kuin eräs rakas veli, tuosta pikku jutusta, joka minulla oli – minä luulisin, että olen puhunut siitä, aikoinaan, tai jossakin kokouksessa. Mies kirjoitti minulle yhtenä päivänä kirjeen, ja sanoi… ”Liikemiesten ääni” [lehti] toi sen esiin – hän sanoi: ”Se… sinun näkysi oli ihan hieno, veli Branham, se, kun sinut otettiin pois; mutta kuule, se meni hyvin siihen asti, kun sinä kerroit hevosestasi, jolla sinä aikoinaan ratsastit, tuli ja pani päänsä sinun olallesi. Taivaassa ei ole hevosia, veli Branham. Taivas luotiin inhimillisille olennoille, ei hevosille”, hän sanoi. No, minä ajattelin…

⁶⁸   No, yleensä, te tapaatte tällaisia, teidän on selitettävä kaikki, he vain yrittävät kaivella jotakin; näettekö? Jumalaa ei voi selittää mitenkään. Häntä pitää vain uskoa.

⁶⁹   Mutta, minä saatoin lohduttaa miestä. Sanoin: ”Veli, minä en todellakaan sanonut, että olin taivaassa. Näyssä, minä kysyin Jeesusta, ja minulle sanottiin, että Hän oli tämän yläpuolella. Minä olin paratiisin kaltaisessa tilassa. Mutta, auttaakseni teitä, Raamattu sanoo, ilmestyskirjassa, että ’Jeesus tuli taivaitten taivaasta valkoisella hevosella ratsastaen, ja koko taivaallinen joukko seurasi Häntä – valkoisilla hevosilla.’ Niinpä, taivaitten taivaassa niitä pitää olla jokunen.”

⁷⁰   Jumala on kaikesta kiinnostunut. Häntä kiinnostaa pienetkin asiat, joita te teette, tai isot asiat, joita te teette. Häntä kiinnostaa se, miten te pidätte Hänen pienestä laumastaan huolta, tai te toiset, suuresta laumastaan. Hän on kiinnostunut.

⁷¹   Vähän aikaa sitten, eräs tunnettu, minun hieno veljeni, me olimme kalassa eräässä paikassa. Minä olin vapaalla kokouksista, lepäämässä. Me olimme kalastaneet etanoilla, ja me saimme aika ison läjän kaloja. Ja sinä iltana me käytimme litkoja, ja meiltä loppuivat syötit. Myöhemmin iltapäivällä minä lähdin pyydystämään pikkuisia aurinkoahvenia, noita pikkukavereita. En voinut… niitä isoja voi syödä, mutta nämä ovat pikkuisia täkykaloja. Heitin siiman, perhosiiman, ja sain niitä, ja panin ämpäriin.

⁷²   Jokin iski minuun siellä veneessä istuessani. Se poika oli ollut Jehovan todistaja, ja hänen veljensä oli vastikään pelastunut ja täyttynyt Pyhällä Hengellä, ja niinpä nuo kaksi poikaa olivat meikäläisiä. Ja minä olin pyydystämässä niitä kaloja, niin kuin kaikki meistä – jokin iski minuun. Minä sanoin: ”Siis, nyt tulee tapahtumaan jonkin elämän ylösnousemus, sellaisen pikkuisen eläimen.” Siis, pikkuisen eläimenkö?

⁷³   Siis, monet teistä varmaan muistavat, kun se Sana tuli edeltä, joka sanoi, että ”Joku pikkupoika, jota auto on töytäissyt, tulee palaamaan kuolleista.” Veli Jack Moore, joka oli Suomessa, kun se tapahtui, on täällä minun kanssani tänä iltana. Näettekö? Monet teistä muistavat sen, kun minä kerroin siitä täällä, siis, käskin teitä kirjoittamaan sen kirjaanne; muistakaa.

⁷⁴   Ja veli Wood kääntyi ympäri, veli Banks Wood – yksi hänen pojistaan parani poliosta. Ja hän kääntyi ja sanoi veljelleen: ”Tarkkana nyt; jotain tulee tapahtumaan.” Minä jatkoin kalastusta, siis. Me jatkoimme syöttikalojen laittamista siimoihin.

Sinä iltana, me emme saaneet mitään.

⁷⁵   Seuraavana aamuna minä sanoin: ”Vielä on jokunen aurinkoahven jäljellä.”

⁷⁶   Hän sanoi: ”Ai, mutten, etkö sinä sanonutkin, että jonkinlainen ylösnousemus tulisi tapahtumaan?”

Sanoin: ”Kyllä.”

⁷⁷   Kuulkaa, kun minä lähdin kotoa, oli… minun pieni tyttäreni… me olemme vähän… te voitte kyllä pitää niitä, jos haluatte, siis, mutta, nähkääs, minä pelkään kissoja. Ja niinpä, minä en pidä siitä taikauskoisesta tunteesta, mikä tulee niiden lähellä. Ja niinpä niitä ei ole meidän kodissamme, ja minä luulisin, että kissa tietää, että minä pelkään sitä. Siis, minun isäni pelkäsi kissoja. Ja niin, minun pikkutyttöni tiesivät, ettei meille voi ottaa kissoja. Ja se pikkuinen…

⁷⁸   Minun pikkuinen tyttäreni oli kävelyllä kadulla erään toisen tytön kanssa, ja hän palasi ja näytti tosi surulliselta, ja hän sanoi: ”Isi?”

Minä sanoin: ”Mitä haluat, kulta?”

Hän sanoi: ”On tapahtunut jotakin kamalaa.”

Sanoin: ”Mitä?”

Hän sanoi: ”Jospa sinä vain tietäisit!”

Sanoin: ”No, kerro.”

⁷⁹   Hän sanoi: ”Joku oli heittänyt vanhan kissaparan ulos kadulle. Otus on kuolemaisillaan – tuskin pystyy kävelemään. Iskä, panisitko pahaksesi, jos me pitäisimme siitä huolta – syöttäisimme sitä?” hän sanoi.

⁸⁰   Minä sanoin: ”En lainkaan. Jos sinä haluat syöttää sitä, ole vain varovainen. Älä anna sen raapia sinua. Näytähän sitä kissaa minulle”, minä sanoin.

⁸¹   Ja kun, he toivat kissan – minulla oli laatikko, ja totta kai, seuraavana aamuna meillä oli melkoinen tukku kissanpentuja.

⁸²   Ja kun, sitten tuo minun pikkupoikani, pikku Joseph, kun minä olin lähdössä, katseli tyttöjä. Voi, hän ajatteli, että ne ovat söpöjä, tiedättehän, kiipeilevät sinne tänne, tiedättehän. Ja hän otti yhden niistä käteensä; hän rutisti sitä vähän liian kovasti – ja hän pudotti sen betonin päälle; pikkuveikko alkoi mennä ympäri ja ympäri. Minä ajattelin: ”Voi tavaton!”

⁸³   Ja minä ajattelin: ”No siis, voi olla kyse noista kissanpentuparoista – kun minä palaan kotiin” – muistattehan te sen opossumitapauksen? – ajattelin: ”Kyse voi olla noista kissanpennuista.” Niinpä, kun me olimme taas istumassa tuolla lahdella, kalassa, ja pyysimme hyvänkokoisia aurinkoahvenia, ja heitimme pienet takaisin.

⁸⁴   Veli Lyle, veli Banksin veli, kalasti vavalla, isolla koukulla, jossa oli iso kasa matoja. Hän antoi tuon ahvenen niellä koukun tosi syvälle aivan pikku mahaansa asti. Ja kun, hän veti sen ylös, hän sanoi: ”Siis, katsoisitko sinä vähän sitä”, se oli tämän pituinen. Ja hän todella… Hän ei saanut koukkua pois, luulisin; ei muuta keinoa: katkaista siima. Ja hän halusi pitää koukkunsa, ja niinpä hän vetäisi ahvenen mahan kokokaan, ulos, näin, ja heitti kalan veteen. Ja se värähti pari kolme – neljä kertaa, ja vain makasi siinä. Banks sanoi: ”Sinä käytit nyt viimeisen paukkusi, pikkukaveri.”

⁸⁵   Minä sanoin: ”Lyle, kun se alkaa syödä… ota vähän tuota pienempi koukku; kun se rupeaa haukkaamaan, ota tämä perhovapa, ja kun se alkaa haukata, nappaa se. Näetkö? Ennen kuin se saa sen ja nielee, vetäise se sen suusta kiinni. Siinä on se kalastamisen juju”, minä sanoin.

⁸⁶   ”Ai”, sanoi hän. ”Minä nykäisin väärässä kohdassa”, ja me jatkoimme. Ja hän yritti muutaman kerran, ja päästi pakoon kolme neljä. Hän pani sen vehkeen pois, ja sanoi: ”Minä annan taas niiden niellä sen.”

⁸⁷   Ja tuo pikkukala kellui siinä vedessä vähän, no – luulisin, kolmisenkymmentä minuuttia; ja aallot alkoivat kasvaa, ja tulla sisään.

⁸⁸   Minä sanoin: ”Siis, meidän pitää lähteä aika pian. Meillä on jo ämpärillinen, niin meidän pitää lähteä.

⁸⁹   Ja minä nousin ylös vetääkseni vieheen takaisin muutamien lumpeenlehtien yli, ja kiskoin sitä irti. Siellä oli jokunen niitä isoja punaisia; ja minä aloin nykiä viehettä irti niistä, siis, vedin sitä lehtien yli, ja nyin sen irti, kuten te kaverit ja naiset tiedätte, että kalastaessa tehdään.

⁹⁰   Ja kun, minä aloin tehdä sitä, yhtäkkiä, jokin tuli noiden kukkuloiden yli, ihan kuin ryöppyävä tuuli; ja se tuli minun päälleni. Minä pudotin vavan ja vain seisoin keskellä venettä. Vilkaisin ympärilleni; kuulin äänen sanovan: ”Näetkö sinä tuon pikkukalan?” Ja siinä se oli makaamassa.

⁹¹   Ja minä sanoin: ”Näetkö sinä tuon pikkukalan?” aivan, kuten Hän oli sen sanonut. Pikkukalan evät olivat jo jäykistyneet ja se oli maannut vedessä puolisen tuntia; ja tämä Raamattu on tässä nyt avoinna. Näettekö?

Ja Hän sanoi: ”Puhu sille, ja anna sille sen elämä takaisin.”

⁹²   Ja minä sanoin: ”Pikku kalanen; Herran Jeesuksen nimessä, minä annan sinulle takaisin sinun elämäsi.”

⁹³   Ja nuo miehet vain seisoivat ja katsoivat. Se pikkukala kääntyi ympäri ja ei muuta kuin suoraan alas! Miehet olivat pyörtyä. Lyle pesi kasvonsa vedessä; hän sanoi: ”minä varmaan herään kohta; tiedän että varmasti uneksin”, hän sanoi.

Minä sanoin: ”Et uneksi.”

⁹⁴   Ja samalla hetkellä, minulla oli rukouslistalla, luullakseni 30 tai 40 spastikkolasta. Ja se, että Jumala vain ohitti nuo spastiset lapset ja herätti tuon pikkukalan osoitti, että Hän on kiinnostunut kaikesta.

⁹⁵   Miksi Hän käytti voimaansa kirotakseen tuon viikunapuun, kun maassa oli tuhansia spitaalisia? Ja Hän vain ohitti nuo spitaaliset, ja meni ja kirosi tuon viikunapuun, ja sanoi: ”Älköön ikinä enää kukaan syökö sinusta”, ja viikunapuu kuihtui. Hän käytti voimaansa ja näytti, että Hän on kiinnostunut puista. Hän on kiinnostunut kaloista.

⁹⁶   Hän on kiinnostunut sinusta. Hän on kiinnostunut minusta. Hän on kiinnostunut näkemään, kuinka Hänen Sanansa tulee julki, ja Hän luottaa siihen, että me teemme sen, sillä me olemme Hänen edustajiaan; emme mitään itsessämme.  Kyse on Hänestä; että antaudumme Hänelle ja kuljemme Hänen kanssaan.

⁹⁷   Minä näin näyn eräänä aamuna. Näin jonkin suuren eläimen makaamassa mäen kupeessa. Sillä oli jättiläismäiset sarvet. Minä olin näyssä metsästysretkellä, noin kello 10 tai 11 päivällä. Livahdin paikalle ja ammuin tuon eläimen.

⁹⁸   Ja sitten, paluumatkalla, jättimäinen harmaakarhu nousi pystyyn edessäni ja minä ammuin sen.

⁹⁹   Ja sitten, näin ihmisten ottavan nuo sarvet, ja pieni käsi kurotti, ja otti sarven, ja pani mittanauhan niiden päälle. Se näytti 42 tuumaa [~ 104 cm] tyvestä sarvenkärkeen – 42 tuumaa pitkät. Minä en ollut ikinä vielä nähnyt niin isoa eläintä – sen sarvissa oli aivan valtavat piikit. Ja silti, se näytti aivan kauriilta, mutta, voi tavaton, siitä tuli kuin kaksi tai kolme kaurista. En ollut ikinä nähnyt mitään sen kaltaista.

¹⁰⁰   ”Siis”, minä sanoin, ”se tulee tapahtumaan jonakin päivänä. Minäpä kirjoitan sen ylös.”

¹⁰¹   Lähdin erään ystäväni kanssa Kentuckyyn, ja veli Miner Arganbright soitti minulle ja sanoi: ”Veli Branham, Onko sinulla kovasti tekemistä?”

¹⁰²   Sanoin: ”No eipä ihmeemmin, minä olen… minulla on nyt kaksi viikkoa. Minulla on vähän lomaa.”

¹⁰³   Hän sanoi: ”Lähdepä Kanadaan, Alaskaan minun kanssani. Me haluamme järjestää Liikemiesten paikallisosaston Anchorageen, sekä Fairbanksiin.”

Minä sanoin: ”Kuulostaa hyvältä, jos saan järjestettyä sille aikaa.”

¹⁰⁴   Hän sanoi: ”No, veli Branham, jos teet sen, kuule, me järjestämme sinulle mukavan harmaakarhujahdin.”

¹⁰⁵   Minä ajattelin: ”Voi, sepä kuulostaa hyvältä. Ajattelin: ”Oi, oi, se näky; näetkö, siinä se on.”

¹⁰⁶   ”Mukava harmaakarhujahti”, minä sanoin, ”sepä kuulostaa hyvältä. Minä en järjestänyt sitä, mutta kun me olemme siellä pohjoisessa, ja joku opas haluaa viedä minut vapaaehtoisesti sinne, minä lähden mielelläni.”

Sitten hän sanoi: ”No, kyllähän ne vievät. Me kyllä järjestämme sen.”

Minä sanoin: ”No, odotahan. Minäpä vielä rukoilen sen takia.”

¹⁰⁷   Ja samana päivänä minä lähdin metsään, ja joka kerran, kun minä rukoilin, mitä pitemmälle minä pääsin, koko ajan, jouduin aina vain etäämmäksi siitä. Minä ajattelin: ”Onpa kummaa.”  Ja kaksi päivää sen jälkeen, minä soitin veli Arganbrightille; minä sanoin: ”Ei.”

¹⁰⁸   Hän sanoi: ”Veli Branham, me olemme juuri saamassa asiat järjestettyä.”

¹⁰⁹   Minä sanoin: ”Älä tee sitä. Pyhä Henki tuomitsi sen.” Minä kerroin hänelle näystä; sanoin: ”En tiedä, veli Arganbright, se on kyllä outoa; mutta Hän ei anna minun lähteä sinne pohjoiseen, ja silti, kuulostaa siltä, että se juuri on se paikka.”

Ja hän sanoi: ”No, me olemme kaikki lähdössä.” Ja minä sanoin…

¹¹⁰   Siis, monet teistä tulevat näkemään veli Arganbrightin. Hän on tulossa tänne, valmistelemaan lähtöä ulkomaille, tämän kokouksen jälkeen. Ja niinpä te voitte kysyä häneltä tästä kertomuksesta. Niinpä, me sanoimme…

Minä sanoin: ”Ei. Minä en voi tehdä sitä. Pyhä Henki käskee olla tekemättä.”

¹¹¹   Silloin on parasta totella, riippumatta siitä, miten paljon ja miten hyvältä asia  näyttääkin. Minä aion saarnata jotakin siihen liittyvästä huomisiltana, jos Herra suo. Niinpä nyt, muistakaa, sillä, miten hyvältä asia näyttääkin, ei ole merkitystä, pysykää erossa siitä. Välittämättä siitä, miten hienolta juttu näyttää, pysykää siitä erossa. Miten menestyksekkäältä se vaikuttaa, jos Jumala ei ole siinä mukana, pysykää siitä erossa. Pysykää siitä erossa. Siis, me tulemme puhumaan siitä huomisiltana, jos Herra suo.

¹¹²   No, kun minä menin kotiin, Billy Paul, poikani, sanoi minulle; hän sanoi: ”Isä, tiedätkö sinä sen metsästäjän, jonka kanssa olit metsällä viime keväänä pohjoisessa, jonka nimi on Southwick?”

¹¹³   ”Ai”, minä sanoin, ”ai pohjoisessa… siinä Yukonin alapuolella?”

Hän sanoi: ”Kyllä.”

Hän sanoi: ”Täällä on häneltä kirje sinulle.”

¹¹⁴   Hän on veli Eddie Byskal, joka on saarnaajayhdistyksen johtaja siellä maan luoteisosassa, todella hieno kaveri, on ehkä täällä, tässä kokouksessa; hän oli suunnitellut tulevansa tännepäin, tällä kertaa. Hieno mies, ja hänellä on mukava perhe. Hän on lähetyssaarnaajana pohjoisessa, Cree-intiaanien keskuudessa; ja minä olin hänen kanssaan viime syksynä ja sitten – tai siis, viime kesänä, pikemminkin.

¹¹⁵   Sitten hän, Eddie, halusi viedä minut Budin maatilalle, hän oli kääntynyt ja tullut Kristuksen luo hänen kauttaan.  Hänen vaimonsa oli järkkymätön helluntailainen. Bud oli karjatilallinen ja hän oli hiljattain kääntynyt. Hän oli saanut tontin paikasta, josta intiaanit oli viety pois ja pantu reservaattiin; se oli oiva alue metsästystä ajatellen. Noin kuusi… No, luulisin, että hän sai noin 300 neliömailia tai enemmän, sieltä, maa-alueen, jonka Kanadan hallitus oli lohkonut hänen käyttöönsä.

¹¹⁶   No, sinä keväänä, kun minä olin siellä, me kävimme karhumetsällä kokouksen jälkeen, mutta kun me… toukokuussa, mutta chinook-tuuli tuli pysäytti touhumme. Meillä oli suunnilleen… Hän ei ollut ollenkaan kuullut kokouksista, ja Eddie kertoi vuolaasti hänelle kokouksista.

¹¹⁷   Ja hän sanoi: ”Tarkoitatko sinä kertoa minulle, että Jumala näyttäytyy, ja näyttää edeltä tulevia asioita, jotka sitten tapahtuvat?”

Eddie sanoi: ”Täsmälleen niin.”

¹¹⁸   Ja niin hän jatkoi puhumista minulle. Hän sanoi: ”Tiedätkö, minulla on veli, jolla on epilepsia. Jos sinä vain pääsisit sen veljen luo”, hän sanoi. ”Minä uskon, että jos minä mitenkään saisin hänet tulemaan kokouksiisi, minä uskon, että hän paranisi.” Minä sanoin… hän sanoi: ”Hänellä on ollut se koko elämän ajan.”

Minä sanoin: ”Ehkä niin.”

¹¹⁹   No, siellä ei tule siihen vuodenaikaan pimeä, tiedättehän. Aurinko laskee ja… oi, te voitte, mihin aikaan tahansa, keskiyöllä, kello yksi, te voitte lukea sanomalehteä, tai mitä vain, siis. Ja noin – suunnilleen toukokuun loppupuolella, aurinko ei laske ollenkaan. Se juuri ja juuri nyykähtää, katoaa melkein, noin kymmeneksi minuutiksi ja tulee takaisin. Niinpä me käymme makuulle, milloin vain alkaa väsyttää.

¹²⁰   Ja sitten, pois lähtiessä, me tapasimme maantiellä ryhmän intiaaneja. Ja, oi, minä tunnen erään sikäläisen vanhan päällikön. Hänen annetaan olla siellä, koska hänellä on kaksi lasta – siellä lapset haudataan puupölkkyjen sisään – läheiset – jonkinlaista uskontoa. Ja ne ripustetaan puuhun niin, että perheellä on mahdollisuus pysyä yhdessä. Mukava vanha kaveri, yli 90-vuotias, istuu satulassa yhtä hyvin kuin kuka tahansa hänen pojistaan.

¹²¹   Ja sitten me lähdimme pois seuraavana päivänä. Hän sanoi: ”Nyt ei täältä ole tietä pois. Menkää vuorten yli ja tähän suuntaan.” Oi, vielä ylimääräinen sata mailia, taitettavana; me emme voineet tehdä sitä; se oli myöhäistä. Me lähdimme takaisinpäin.

¹²²   Ja paluumatkalla – Budilla oli mukana nuoria hevosia, ja jotkut niistä olivat painuneet hetteikköön ja sillä lailla… ja minä lähdin heidän mukaansa – juttelimme – Eddie ja Bud olivat johtohevosen kimpussa ja yrittivät päästä pois. Meillä oli 21 hevosta. Ja minulla oli köysi yhden niistä kaulassa ja sain sen pois, ja heti, kun se saatiin pois, minun oma hevoseni jäi kiinni. Ja siinä sitä oltiin, pyrkimässä pois sieltä; ja minä olin aivan mudassa, siis. Hetkisen kuluttua minä pääsin hevoseni selkään, ja pyyhin, tällä lailla, mutaa pois vaatteistani, ja lähdin poispäin.

¹²³   Ja aivan minun edestäni, joku nuori mies tuli mäen yli. Minä katsoin häntä; otin satulassa vähän taaksepäin ja pysäytin hevoseni; ja minä näin hänen saavan kohtauksen ja pyöri ja pyöri ja vaahtoa tuli, ja hän muuttui tosi röyhkeäksi ja repi palasiksi kaiken… sitten hiljeni. Näin vanhan Salamander-kamiinan; näin miehen paidan palavan.

¹²⁴   Eddie oli noin puolen korttelin päässä minua edellä, ja yritti saada yhtä hevosista irti. Nuori hevonen kirmasi pois polulta ja joutui taas kiinni sinne; heitteli pakkauksia selästään ja pukitti. Sitten minä ryntäsin sinne Eddien luo; saimme hevoset rauhoittumaan. Minä sanoin Eddiellä: ”Eddie, minulla on Budille näin sanoo Herra.

Hän sanoi: ”Veli Branham, mitä tapahtui?”

Sanoin: ”Minä näin näyn. Minä näin hänen veljensä.”

Hän sanoi: ”Ota tämä [hevonen].”

¹²⁵   Minä sanoin: ”Pidättele hevosia; minä kannustan omaani, ja menen edelle, ajan hevosten ohi ja katson, saanko minä ne kiinni ja pidettyä ne tässä mäen kupeessa.”

¹²⁶   Riensin kallioseinämän ohi, näin, hevoseni selässä; sain sen nousemaan ja pääsin perille. Ja minä ojensin käteni hänen satulaansa; sanoin: ”Bud?”

Hän sanoi: ”Niin, veli Branham.”

¹²⁷   Minä sanoin: ”Minä haluan sanoa sinulle jotakin; sinun veljesi…” Ja kuvailin hänelle [tilanteen].

Hän sanoi: ”Kyllä. Kuka sinulle kertoi?”

Sanoin: ”Ei kukaan. Herra juuri näytti hänet minulle.”

”Uskotko sinä, että minä olen Hänen palvelijansa?”

Hän sanoi: ”Varmasti, veli Branham.”

¹²⁸   Minä sanoin: ”Lähetä hakemaan”, noin – suunnilleen 800 mailin päässä ihmisasutuksesta, ”hae veljesi tänne. Ja seuraavan kerran, kun hän saa tuollaisen kohtauksen… Hänellä on ollut niitä noin 2-vuotiaasta lähtien; sinä et ehkä usko, mutta se on perinnöllistä. Sinun isoisäsi sai niitä”, minä sanoin.

Hän sanoi: ”Tuo on totta. Pitää paikkansa.”

¹²⁹   Minä sanoin: ”Siis, kun kaveri saa sellaisen kohtauksen, revi paita hänen päältään, ja heitä se tuleen ja sano: ’Minä teen tämän Jeesuksen Kristuksen nimessä, Hänen Sanansa mukaisesti.’ Hän ei enää koskaan tule saamaan niitä niin kauan, kuin hän uskoo siihen.’”

¹³⁰   Mies nosti kätensä ja alkoi huutaa. Hän sanoi: ”Minä en ole koskaan nähnyt kuinka se tapahtuu, mutta sinä todella kerroit minulle, miltä minun veljeni näyttää ja puhuit totta minun isoisästäni.”

Minä sanoin: ”Aivan niin.”

¹³¹   Ja me lähdimme, ja hän lähetti hakemaan veljeään. Ja hän oli lähdössä taipaleelle sinä aamuna. Kun, hän pääsi bussiin, joka siellä kulki – kulki sieltä ohi kaksi tai kolme kertaa viikossa, edes takaisin Alaskan valtatietä. Hän tuli paikalle.

¹³²   Ja Budin vaimo, Lila, aivan pikkuinen olento – pienikokoinen nainen, kooltaan kuin saippuapala, jolla koko perhe on pessyt itsensä. Aivan pieni… heillä on viisi lasta – ja on suloinen pikkunainen.

¹³³   Ja niinpä Bud lähti valmistelemaan hevosiansa, koska hän oli lähdössä raivaamaan edeltä polkua niin, että me pääsisimme hänen metsämiestensä kanssa pois.

¹³⁴   Ja heti, kun hän oli lähtenyt, no, hänen veljensä – siellä, saamatta vielä hyviä vaatteitaan yltään, sai kohtauksen. Ja he olivat leiriytyneinä vanhoihin parakkeihin, joita amerikkalaiset olivat tuoneet, rakentaessaan valtatietä. Ja kun… heillä oli siellä vanha Salamander kamiinana. Ja pikku Lila… Veljestä tuli hävytön, kun hän sai niitä kohtauksia. Ja Lila pelkäsi kuollakseen häntä, ja hän olisi rikkonut, vaikka ikkunan, tai jotakin päästäkseen pois hänen tieltään. Mutta hän aikoi hypätä ulos, ja ajatteli sitä, mitä oli puhuttu; hän oli ollut yhdessä kokouksista, Dawson Creekissä.

¹³⁵   Nainen ryntäsi siihen, ja istui hajareisin tuon ison kaverin päällä, repi huutaen paidan hänen päältään, ja napit vain… hänen valkoisen paitansa, meni kamiinan luo ja sanoi: ”Minä teen tämän Jeesuksen Kristuksen nimessä, Herran sanan mukaisesti, jonka Hän sanoi meille.” Eikä hän ole sen koommin saanut niitä. Se oli siinä.

¹³⁶   Hän oli lähettänyt hakemaan minut ilmaiselle metsästysreissulle. Ja minä koetan löytää aina noita ilmaisia asioita, tiedättehän. Niinpä minä ajattelin: ”No”, sanoin, ”katsotaanpa antaako Herra minun lähteä.” Minä rukoilin; ja ei muuta kuin vain rukous, niin kaikki alkoi kulkea siihen suuntaan.

¹³⁷   Otin veli Fred Sothmannin – hän on täällä kokouksessa, jossakin. Missä sinä olet Fred? Siellähän hän onkin. Kyllä. Hän on yksi meidän seurakuntamme johtokunnasta. Veli Fred tietää, että tämä kerrottiin kolme kuukautta ennen kuin se tapahtui. Pitääkö paikkansa, Fred-veli? Ja, luulisin, veli Simpson. Kuinka monta täällä talossa, tähän iltana, on niitä, jotka tiesivät etukäteen, että se tapahtuisi, joille siitä oli kerrottu? Nostaisitteko kätenne. Sillä lailla. Ja seurakunnan edessä kerrottiin täsmälleen, mitä tulisi tapahtumaan. No, minä en tiennyt, että nyt olisi se hetki.

¹³⁸   Ja, niin minä lähdin kohti Alaskan highwaytä, ja veli Fred lähti erään ystävänsä luo, hirvenmetsästykseen. Se on liian kaukana hirville. Ollaan pohjoisessa, [paksusarvi]lampaiden maassa – jonne me olimme menossa. Ja niinpä me… me otimme liidunpalasen, tai maata, ja kirjoitimme sillä tuulilasiin. Minä sanoin: ”Nyt, veli Fred, jos tämä on se hetki, sinä tulet muistamaan täsmälleen, mitä tulee tapahtumaan.” Ja hän muistaa sen!

¹³⁹   Jatkoin pohjoista kohti. Sinä yönä, kun me pääsimme leiriin, Bud sanoi: ”Veli Branham!” Hän halasi minua, ja hyppeli sinne tänne, puhui kielillä ja hihkui, siis… Hän sanoi: ”Ja se, tuo kunnon karski cowboy myös; ja hän todella ylisti Jumalaa; hän sanoi: ”Tiedätkö mitä, veli Branham? Minun veljeni ei ole saanut yhtään kohtausta sen jälkeen. Hän on aivan normaali ja terve, vuosi sen jälkeen.”

¹⁴⁰   Minä sanoin: ”Niin kauan kuin hän uskoo siihen, se tulee jatkumaan sillä tavalla. Nyt, käske häntä luovuttamaan elämänsä Kristukselle, ja palvelemaan Häntä lopun elämäänsä. ’Mene, äläkä tästedes enää syntiä tee, tai jokin vielä pahempi asia voi tulla häneen.’ Ymmärrätkö?” minä sanoin. ”Käske hänen tehdä se nyt”, minä sanoin.

¹⁴¹   Siis, minä sanoin: ”Minulla on toinenkin näky”, ja minä kerroin hänelle toisestakin näystä. ”Siis, minun kanssani oli joitakin pieniä kavereita. Me olimme metsästysretkellä. He olivat pienikokoisia miehiä. Yhdellä heistä on vihreäruudullinen, paita päällään.”

¹⁴²   Ja hän sanoi: ”Siis, veli Branham”, hän sanoi, ”ei minulla ole vihreäruudullista paitaa”, hän sanoi. Hänen poikansa, Blaine, 18-vuotias, sanoi, ettei hänelläkään ole vihreäruudullista paitaa.

¹⁴³   Eddie Byskal, toinen pienikokoinen kaveri, hän painoi noin 110 paunaa [n. 50 kg], hän sanoi: ”Ei minullakaan ole, veli Branham.”

Minä sanoin: ”No, se eläin…” minä sanoin…

Hän sanoi: ”Millainen eläin se oli?”

”Kauriilta se näytti”, minä sanoin.

¹⁴⁴   Hän sanoi: ”Täällä ylhäällä ei ole kauriita. Tämä on liian korkealla. Ehkä se oli Karibu”, hän sanoi.

Minä sanoin: ”Karibun sarvissa on kärjissä ’lapiot.’”

Sanoin: ”Pitää paikkansa. Tällä oli piikit”, minä sanoin.

¹⁴⁵   Hän sanoi: ”No, siis, veli Branham, me olemme menossa lampaiden maahan, emme kauriiden –, tai minkään sellaisen –”, hän sanoi.

¹⁴⁶   Minä sanoin: ”No, kyse on sitten jotakin muusta retkestä. Veli Arganbright… se saattoi olla Alaskassa jossain, koska se oli jättiläismäisen suuri harmaakarhu”, minä sanoin.

Hän sanoi: ”Millainen harmaakarhu se oli?”

Minä sanoin: ”Hopean värinen.” Se on niistä kaikista tunnetuin.

¹⁴⁷   Hän sanoi: ”Minä olen opas; olen ollut näissä metsissä koko elämäni. En ole vielä koskaan nähnyt hopeanväristä. Olen nähnyt tavallisia, vanhoja harmaakarhuja, mutta en ole nähnyt ikinä eläissäni hopeanväristä”, hän sanoi.

¹⁴⁸   Minä sanoin: ”No, sitten, jossain on sellainen ja minä aion napata sen.”

Hän sanoi: ”Minä sanoisin, että tuo on totta; sen minä sanon”, hän sanoi.

¹⁴⁹   Me lähdimme liikkeelle kolmen päivän päästä. Rakensimme leirin aivan puurajan yläpuolelle.

¹⁵⁰   Ja, Jumala minua auttakoon, jos sellaisia on vielä jäljellä 1000-vuotisessa valtakunnassa, antakaa minun elää siellä millenniumin aikana! Minä suorastaan rakastan kylpeä siellä sellaisessa luonnossa. Oi! Jos joku ei näe Jumalaa siellä, hän on sokea, kuuro ja mykkä. Miten siellä näkeekään Jumalan heijastavan itseään noissa valtavan suurissa vuorissa! Voi tavaton! Syvyys syvyydelle huutaa, silloin, ja meillä oli siellä valtavan hienoa.

¹⁵¹   Niin me lähdimme kipuamaan yhdelle vuorista. Siellä on käveltävä aivan suoraan, jotta sitä pääsee kiipeämään. Voi, ei puustoa, joka puolella näkee vain ja ainoastaan jäkälää. Me näimme kolmisen- tai nelisenkymmentä vuorilammasta; ei yhtään niin isoa, jonka olisimme voineet ottaa. Oli puolikokoisia ja ¾-kokoisia; minä halusin lähteä sieltä yhden kunnon kokoisen kanssa, niinpä tulin alas niin korkealta; niinpä me… Minä palasin alemmaksi.

¹⁵²   Ja seuraavana päivänä me lähdimme ylitykseen ja Eddie tipahti veteen isot kengät jalassa, kun lähdimme hyppimään yli.

¹⁵³   Ylös vuoren sitä puolta; Bud pysähtyi ja sanoi: ”Antaisitko kiikarisi minulle, Billy?” Minä annoin hänelle kiikarin.

¹⁵⁴   Olimme kävelleet palan matkaa, ja puhuimme Herrasta, ja huusimme ja ryntäilimme rinnettä ylös ja alas, ja meillä oli todella mukavaa. On niin hienoa käydä metsällä, jos liikutaan veljissä.

¹⁵⁵   Ja niinpä hän otti kiikarini; hän sanoi: ”Veli Branham, tuolla se sinun lampaasi on. Tuolla niitä on kahdeksisen kappaletta makaamassa suunnilleen kuuden mailin päässä, aivan tuon toisen vuoren huipulla. Katsohan niitä; näetkö ne kaikki?”

Otin kiikarin; sanoin: ”No mutta, siellähän ne ovat, täsmälleen.”

¹⁵⁶   Hän sanoi: ”Me voimme lähteä saman tien takaisin alas, ja lähteä liikkeelle kolmen maissa. Meidän pitää olla tuolla yhdeksän – kymmenen maissa; vanhat pässit ovat makuulla ja silloin on oikea hetki”, hän sanoi.

Minä sanoin: ”Mitähän nuo muut ovat, joita siellä kävelee?”

¹⁵⁷   Hän sanoi: ”Ne ovat Karibuja.” Minä sanoin… Siis, kuuden mailin* päässä, siis, on vaikea sanoa, miltä ne näyttävät.

¹⁵⁸   Ja sitten, siitä, 600 mailin* päässä, linnuntietä, ei mitään polkua tai uraa. Ja länsirannikolta, pitää kulkea on noin 800 mailia* Vancouveriin, eikä siellä ole merkkiäkään ihmisistä. Ja siihen suuntaan mentäessä, tulee Anchorage, noin 7 tai 8 mailin* päästä. Kun lähdetään, te tulette pieneen kaupunkiin nimeltä Yellow Knife, josta voi päästä laivalla kerran vuodessa eskimoiden maahan. Ja seuraavana tullaankin Venäjälle. Niinpä siellä ollaan todella oman onnensa nojassa. Siellä Jumala voi levätä, siellä pohjoisessa, poissa kaikista ongelmista ja koettelemuksista, joita me Hänelle aiheutamme. Niinpä, minä käyn siellä mielelläni, ja puhun Hänen kanssaan, kun Hän lepää, siis, viime yönä, kun oli samanlaista – laivalla. [Maili = n. 1,6 km]

¹⁵⁹   Ja me palasimme, ja seuraavana aamuna me lähdimme aikaisin liikkeelle. Kello 8 maissa – me olimme vääntäytyneet tiheiden ryteikköjen läpi ja kaikkea, ennen kuin me pääsimme mäen harjalle. Ja matkalla huipulle, oli karibulehmä ja vasa, ja hyvän kokoinen sonni. Se meni – lähti ylös mäkeä, ja sillä oli sarvissaan isot lapiot. Ja minä sanoin: ”Siis, ja tämä on ensimmäinen karibu, jonka minä olen metsäalueella nähnyt. En ole ikinä vielä ollut näin korkealla.”

Hän sanoi: ”Kyllä. Karibu se on.”

¹⁶⁰   Sitten, me lähdimme mäen päälle tähystämään. Lampaat eivät enää olleet siellä. Niinpä Bud ja minä lähdimme kävelemään, ja Eddie ja Blaine, hänen poikansa alkoivat kulkea ja katsella ympäriinsä etsien riistaa.

¹⁶¹   Ja me kävelimme – ja voi tavaton – minä karjaisin: ”Kunnia Jumalalle!” Katsoin alas, ja siellä, olivat nuo lumihuippuiset vuoret – keltaista poronjäkälää, lumen alapuolella ja aivan sen alapuolella tuli tuo ikivihreys, joka oli kääpiömäntyä. Ja minä menin vähän vielä alaspäin, ja siinä oli noita paatsamia – punaisina, ja siitä vähän eteenpäin, oli noita amerikanhaapoja – keltaisina. Ja ne kaikki heijastuivat niiden alla olevan järveen. Voi tavaton!

¹⁶²   Me syleilimme Budin kanssa toinen toistamme, ja panimme hieman tanssiksi siellä, kiljuimme ja huusimme ja ylistimme Jumalaa. Ja istuimme alas kädet toistemme harteilla, ja vain ylistimme Jumalaa. Ja meillä oli todella ihanaa, luulisin, että jopa parisen tuntia.

¹⁶³   Ja minä sanoin: ”No mitähän tuosta Eddiestä mahtaa tulla?” – me nimitimme häntä kaupunkilaiseksi. Sitten me palasimme; lähdimme ylittämään kukkulaa. Minä sanoin: ”Hän ei voi eksyä täällä.”

¹⁶⁴   Ja minä sanoin: ”Ei. Blaine on tuolla jossakin ja hän on intiaani.”

¹⁶⁵   Me katselimme ympärillemme ja näimme elokuvakameran maassa. Minä sanoin: ”Tuo on Eddien.” Katselin alaspäin mäkeä. Ja minä lähdin toiseen suuntaan ja hän lähti toiseen.

¹⁶⁶   Ja Eddie sanoi: ”Ššš, ššš, ššš!” Hän väijyi pientä karibusonnia. Hänen oli tarkoitus viedä se mukanaan, syöttä sen intiaaniystävilleen, joiden luona hän teki lähetystyötä. No, hän ampui tuon karibun. Me laskeuduimme alas ja putsasimme sen.

¹⁶⁷   Palattuamme, kello oli noin yksi. Me löysimme taas ratsuhevosemme seisomasta noin puolen mailin päässä.  Ja siinä me seisoimme; hän sanoi: ”Veli Branham, haluatko sinä kävellä?”

Minä sanoin: ”Varmasi haluan.”

¹⁶⁸   Jos me ylitämme tämän vuoren… ne lampaat menivät tästä yli tähän suuntaan, ja menivät tuonne tuosta toisesta aukosta, ehkä. Mikäli eivät, ne menivät tätä toista reittiä.” Minä sanoin: ”Annetaan Eddien ja muiden mennä takaisin, ja mennä tuota toista reittiä ja ottaa minun ja sinun ratsusi, ja viedä karibun leiriin. Ja me kävelemme tästä näin ylös ja kyllä löydämme paikan; ja meidän pitäisi olla siellä 10 – 11 maissa illalla.

Minä sanoin: ”Hienoa. Niin me teemme.”

¹⁶⁹   Me jäimme siihen; söimme vain sardiinipurkillisen, yhden kumpainenkin. Ja me hautasimme sardiini(purkit?) sammaliin; ja meidän leipämme, jota meillä oli ollut puseroittemme sisällä, ja olimme hikoilleet niin, että siitä oli tullut vain yksi iso klöntti. Mutta se oli hyvää, kun on nälkä – ei siinä mitään. Me jäimme siihen.

¹⁷⁰   Ja minä katselin ympärillemme; ja katselin kiikareilla; sanoin: ”Bud, katsohan tätä. Mikäs tuolla on?”

¹⁷¹   Ja noin kolmen mailin päässä siitä, tuo karibu makasi. Se oli yksin. Sillä ei ollut lapiosarvia; oli pitkät piikit. Minä sanoin: ”Muistatko? Katsos tätä. Tämä on se näkymä; aivan täsmälleen. Ja siellä se eläin makasi; aivan sillä tavalla. Minä sanoin: ”Vain yksi juttu on eri kuin siinä näyssä: joku, jolla on vihreä ruutupaita.” Ja siinä Eddie seisoi vihreä ruutupaita päällä. Minä sanoin: ”Minä luulin, ettei sinulla ole sellaista.”

¹⁷²   Hän sanoi: ”Minun vaimoni on täytynyt panna se reppuuni; kun minä putosin veteen eilen, piti vaihtaa paitaa. Minä en tiennyt, että hän oli laittanut sen sinne, veli Branham, olen pahoillani, että sanoin sinulle jotakin, mikä ei ole totta”, hän sanoi.

Minä sanoin: ”Sinun vain piti sanoa niin, poika.”

¹⁷³   Voi, Bud alkoi huutaa; hän sanoi: ”Sinähän pystyt seisomaan tässä ja ampumaan sen, kolmen mailin päästä, etkö pystykin, veli Branham?”

Minä sanoin: ”Näyn mukaan, minä olin aivan sen lähellä.”

¹⁷⁴   Hän sanoi: ”Veli Branham, kuule, miten sinä aiot päästä sinne?”

Minä sanoin: ”En tiedä, mutta minä meinaan päästä sinne.”

Hän sanoi: ”Kuinka sinä pääset?”

Sanoin: ”Minä kierrän tämän näkymän.”

¹⁷⁵   Hän sanoi: ”Siinä on savea… jos sinä liukastut, saat yhdessä sekunnissa tuhat tonnia lunta päällesi”, hän sanoi.

¹⁷⁶   Minä sanoin: ”Herra tulee pitämään siitä huolta. Niin se vain meni näyssä, minä kierrän.”

Hän sanoi: ”No, minä kyllä seuraan sinua.” Ja niin hän tuli.

¹⁷⁷   Ja nuo pojat sanoivat; ”Me jäämme nyt tähän niin, että me näemme, kun sinä nappaat tuon karibun; sitten me lähdemme alas, otamme hevoset ja tulemme mukaan. Me tapaamme sinut tuolla alhaalla joen pohjalla, noin, noin neljä – viisi mailia alaspäin.

Hän sanoi: ”Selvä on.”

¹⁷⁸   Me lähdimme, Bud ja Minä. Ja noin puolisen tuntia, me ponnistelimme eteenpäin. Ja se karibu makasi aivan paikallaan; katseli aivan meihin päin, eikä nähnyt meitä ollenkaan. Sen on täytynyt nukkua. Ja me ylitimme pienen aukion, ja palasimme takaisin, ja nousimme ylös 30 jaardin päässä siitä. Siinä se oli; tämä jättimäinen, iso eläin, nousi ylös siitä, ja minä sain sen.

¹⁷⁹   Ja kun, me istuimme siinä ja nyljimme sitä, ja niin edelleen, Bud sanoi: ”Sanoitko sinä, että ne sarvet olivat 42 tuumaa?”

Minä sanoin: ”Pitää täsmälleen paikkansa.”

¹⁸⁰   Hän sanoi: ”Veli Branham, sen pitää olla 100 ja 42”, valtava pää.

Minä sanoin: ”Ei, se oli täsmälleen 42.”

Hän sanoi: ”Minulla on tässä mitta.”

Minä sanoin: ”Epäiletkö sinä sitä?”

Hän sanoi: ”En varmasti.”

¹⁸¹   Hän sanoi: ”Mutta, hetkinen, etkö sinä sanonutkin, että sinä tulisit saamaan suuren harmaakarhun ennen kuin lähdet takaisin? Tulisit saamaan hopeaturkkisen karhun, ennen kuin lähtisit takaisin, ja siinä oli se poika, jolla oli vihreä paita?”

Minä sanoin: ”Se on totta.”

¹⁸²   Hän katseli alas vuorenrinnettä. Niin korkealla sellaisia ei ole – ei ollenkaan. Sammalta – ainoa, mitä näkee – kilometreittäin ja kilometreittäin kumpuilevaa sammaleista maastoa. Hän sanoi: ”Missä se on, veli Branham?”

¹⁸³   Minä sanoin: ”Hän voi järjestää sellaisen; Hän sanoin niin; epäiletkö sinä sitä, Bud”, minä sanoin.

Hän sanoi: ”En toki.”

¹⁸⁴   No, tullessamme alas mäkeä, me tulimme tällä tavalla. Hän kantoi hetken kivääreitä ja minä kannoin päätä, sitten päinvastoin. Jouduimme kävelemään kylki edellä laskeutuessamme, ja nuo isot sarvet vain raapivat sammalia. Ja me pääsimme noin mailin päähän siitä. Pysähdyimme ja katselimme ympärillemme. Hän sanoi: ”Sen kelpo karhun olisi nyt parasta näyttäytyä eikö vain?”

Minä sanoin: ”Mikä sinua nyt häiritsee?”

Hän sanoi: ”Ei mikään.”

¹⁸⁵   Me jatkoimme eteenpäin, kunnes me törmäsimme pieneen jäätikköön. Me istuuduimme ja vähän lepäsimme. Hän sanoi: ”Veli Branham, ajattelepa vähän, me emme ole päässeet vielä puolenkaan mailin päähän siitä, missä me törmäsimme poikiin, ja jossakin tämän ja sen paikan välissä, sinä tulet ottamaan hengiltä sen harmaakarhun.”

¹⁸⁶   Minä sanoin: ”Pitää paikkansa. Pitää paikkansa. Sinä epäilet sitä, Bud”, hän sanoi… minä sanoin.

¹⁸⁷   Hän nousi ylös ja otti minua kädestä; hän sanoi: ”Veli Branham, minun veljeni ei ole saanut yhtään kohtausta tähän päivään mennessä. Se Jumala, joka pystyi kertomaan sinulle minun veljestäni, ei valehtelisi sinulle”, hän sanoi.

Minä sanoin: ”Se tulee paikalle.”

Hän sanoi: ”Mistä se tulee?”

¹⁸⁸   Minä sanoin: ”En tiedä; Bud, minä olen 52-vuotias”, sitten minä sanoin: ”Olen nähnyt näkyjä lapsesta asti, ja kun minä näin tämän karibun tässä kuolevan, ja sinä näet, että sen sarvet ovat 42-tuumaiset, ja sitten, se sama näky näytti, että paluumatkalla sinne, missä minun seurueeni oli, minä kaadoin sen hopeanvärisen harmaakarhun.”

Hän sanoi: ”Veli Branham, minä näen 20 mailia suuntaansa.”

¹⁸⁹   Hän sanoi: ”Jumalan on vedettävä se esiin maasta, tai tuotava se taivaasta, tai jotakin.”

Minä sanoin: ”Älä huoli. Se tulee paikalle.”

¹⁹⁰   Me etenimme vielä noin 100 jaardia [n. 90 m.] Bud oli myös lähes lopussa. Se trofeen paino oli noin 55 kiloa. Tulimme alas mäkeä ja panimme sen maahan. Hän sanoi: ”Huh, minä melkein luovutan.”

¹⁹¹   Minä sanoin: ”Jep.” Saavuimme sitten pienen kääpiökuusen luo, suunnilleen tätä korkean. Muutama teeri [?] lenteli ympäriinsä ja siellä oli myös riekkoja, ja minä heittelin niitä vähän kivillä.

Sitten, hän sanoi: ”Oletko koskaan syönyt näitä riekkoja?”

Minä sanoin: ”En, enpä taida olla.”

¹⁹²   Hän sanoi: ”Ne ovat hyviä, yhtä hyviä kuin teeret. Hän otti ison hattunsa päästään ja leyhytteli sillä itseään, ja sanoi: ”Veli Branham, sen karhukuoman olisi nyt melkein jo aika ilmestyä, eikö vain, poika?”

Ja minä sanoin: ”Sinä epäilet sitä, Bud.”

¹⁹³   Hän sanoi: ”Ei, en. Mutta, veli Branham, minä – minä vain en voi ymmärtää.”

¹⁹⁴   Minä sanoin: ”En minäkään. Minun asiani ei ole ymmärtää; minun asiani on uskoa.” Aamen. Jumala taivaassa tietää, että nämä asiat ovat totta. Seisoisinko minä täällä ja sanoisin näin, jos asia ei olisi totta?

¹⁹⁵   Sitten, minä aloin kääntyä antaakseni hänelle kiväärin ja ottaakseni pään. Ja kääntyessäni minä sanoin: ”Bud, onko sinulla kiikari kaulallasi; mikä tuo on, mikä seisoo tuolla mäenrinteellä?”

¹⁹⁶   Ja hän heitti kiikarit; hän sanoi: ”Voi, äiti auta, ettei se vain olisi jonkun lehmä!” hän sanoi. Ei niitä sillä seudulla ole. Minä sanoin: ”Se on isoin harmaakarhu, jonka olen elämässäni nähnyt. Siispä, äiti auta, katsoin kun keltainen aurinko paistoi siihen. Se on hopeanvärinen.” Hän kysyi: ”Miten kaukana sinä sanoit sen olevan?”

¹⁹⁷   Minä sanoin: ”Se on noin mailin päässä.” Ja Bud oli lähes lopussa. Hän sanoi… minä sanoin: ”Mitä me vielä odotamme? Lähdetään!”

Hän sanoi: ”Oletko varma, että saat sen?”

Minä sanoin: ”Olen varma, että saan sen.”

Hän sanoi: ”Mitä kivääriä sinä käytät siihen?”

¹⁹⁸   Ja minä sanoin: ”Siis, älä sinä siitä välitä.” Minulla oli pikkuruinen pyssy, jonka joku veli oli antanut minulle kokouksessa joitakin vuosia sitten; sanoin: ”Pieni, halpa .270. [7 mm.] No niin, minulla… minä… se se tulee olemaan”, minä sanoin.

¹⁹⁹   Me jatkoimme lähestymistä. Ja mitä lähemmäksi me pääsimme, sitä suuremmalta karhu näytti. Oi, se näytti valtavalta heinäkasalta siellä sammalikossa, siis. Seisoi, valtavan iso, jättimäinen otus; pää näin leveä, siis, ja leuat työntyivät pitkälle; isot käpälät. Ja se tökki mustikanvarpuja tällä lailla, ja söi niitä. Istui siinä – valtava kaveri! Me pääsimme noin 800 jaardin päähän siitä.

²⁰⁰   Bud sanoi: ”Hei, veli Branham, olet – oletko sinä koskaan ennen ampunut harmaakarhua?”

²⁰¹   Minä sanoin: ”Olen ampunut useitakin karhuja, mutten koskaan ennen ole ampunut harmaakarhua.”

²⁰²   Hän sanoi: ”Siis, harmaakarhu on kaikista karhuista kaikkein kovin taistelemaan.”

Minä sanoin: ”Kyllä, sen minä ymmärrän.”

Hän sanoi: ”Se ei tiedä, miten kuollaan.”

Ja minä sanoin: ”No…?”

²⁰³   Hän sanoi: ”Älä… kuinka – kuinka pitkällä sinä olet? Kuinka lähelle sinun pitää mennä tuon kanssa?”

²⁰⁴   Siis, kysykää häneltä [Budilta] Kirjoittakaa hänelle. Minä annan teille hänen osoitteensa; hän sanoi: ”Kuka tahansa, joka haluaa, voi kirjoittaa minulle asiasta, näistä asioista. Minä kerron heille.” Ja niin…

Minä sanoin: ”No…?” Sanoin…

Hän sanoi: ”Nytkö?”

²⁰⁵   Minä sanoin: Ei, ei. Olen ollut tätä lähempänä, Bud, ollut aivan sen lähellä.”

²⁰⁶   Hän sanoi: ”Me olemme pääsemässä aika lähelle sitä. Se voi hyökätä minä hetkenä tahansa.”

²⁰⁷   Minä sanoin: ”Minä tiedän sen, mutta”, sanoin, ”kaikki tulee menemään hyvin.”

²⁰⁸   Hän sanoi: ”Siis, kun karhua ammutaan, siis, sitä pitää ampua selkään. Se pitää saada kaatumaan, eikä se pääse ylös, koska se vain tulisi jatkamaan kamppailua”, hän sanoi.

Minä sanoin: ”Ei näyn mukaan. Minä ammuin sitä sydämeen.”

Hän sanoi: ”Toivon, ettet sinä tee siinä virhettä.”

²⁰⁹   Sanoin – minä sanoin: ”En tehnyt”, sanoin, ”minä muistan sen.” Koska näyssä – sinä olet toisessa todellisuudessa, ja molemmissa, kuten me selitimme sen silloin yhtenä iltana. Olet kahdessa… sitä ei voi unohtaa, näettekö? Siinä se.

²¹⁰   Sitten, me onnistuimme pääsemään noin 250 jaardin päähän. Ylitimme viimeisen kuivan joenpohjan; minä sanoin: ”Se oli suunnilleen nyt tässä. Katso sitä, eikö se olekin kaunis?”

Hän sanoi: ”Niin kai on.”

²¹¹   Minä sanoin: ”Selvä on, Bud. Kun minä nousen tuonne, se tulee. Seuraa vain”, minä sanoin.

Ja hän sanoi: ”Minä seuraan.”

²¹²   Vedin panoksen kiväärin piippuun, siis, ja me olimme sen joenpohjan alapuolella. Samassa, kun nousin, se tuli. Oi, voi! Pysähdyin, ammuin, ja se kuulosti siltä, kuin hernepyssyllä olisi osunut siihen. Pojat, se ei hillinnyt sitä millään tavalla, ja voi, ennen…

²¹³   Mikä vauhti! En ole ikinä nähnyt vastaavaa. Se juoksisi hevosen kiinni, kauriin tai minkä tahansa siis – karhu pystyy, noin vain. Se tulee mäkeä alas aivan meitä kohti, ilman mitään!

²¹⁴   Ja siis, ennen kuin sain toisen panoksen piippuun, se kaatui kuolleena maahan noin, voi, noin, 30 – 40 jaardin päähän minusta, se heitti täysvoltin; luoti oli vienyt sydämen, keuhkot ja kaiken siltä. Se oli Nosler-luoti*, te itse lataavat tiedätte. Siis, se aivan räjäytti sen, ja se kaatui kumoon. [*hollow-point]

²¹⁵   Bud, seisoi vain, katseli sitä ja oli aivan valkoinen suun ympäriltä. Hän sanoi: ”Enpä olisi halunnut sitä syliini.”

Minä sanoin: ”Enpä minäkään.”

²¹⁶   Hän sanoi: ”Huh. Minä haluan kertoa sinulle nyt, kun se on ohi; jos sitä ei olisi ollut siinä yhdessä näyistäsi, ja minä en olisi aikaisemmin nähnyt niin tapahtuvan, en olisi ikinä tullut sinun kanssasi näin lähelle tuota karhua”, hän sanoi.

²¹⁷   Eikä kumpikaan meistä olisi saanut sitä hievahtamaankaan. Se painoi noin 1000 paunaa [~370 kg] luulisin, siis, jättiläismäinen, iso veikko. Me emme pystyneet putsaamaan sitä, me saimme… nyljimme sen. Me aloimme lähteä pois, ja sanoimme… ”Veli Branham…” Me otimme sarvet matkaan; Bud sanoi: ”Jos nuo sarvet ovat täsmälleen 42 tuumaa, minä saan kyllä juoksukohtauksen”, hän sanoi.

²¹⁸   Minä sanoin: ”Sinun on parasta saada se nyt, koska niin se on.”

²¹⁹   Hän sanoi: ”En ole ikinä nähnyt… on ihan kuin tämä olisi unta.”

²²⁰   Ja kun, me pääsimme perille, ja minä sanoin Eddielle – sanoin: ”Tarkkailepa. Blaine panee siihen kätensä.”

²²¹   Siis, muistakaa, niistä sarvista oli pieni käsi ottanut kiinni. Muistatko, veli Fred, millä tavalla minä sanoin, että se tulisi menemään?

Ja minä sanoin Eddielle: ”Katso sitä.”

Ja sitten Bud sanoi: ”Odottakaa.” Hän haki hevosensa siihen.

²²²   Ja meillä oli se karhu mukanamme, siis, ja ne hevoset olivat repiä paikat palasiksi… siis, tehän tiedätte, miten, kun ne vainuavat harmaakarhun tai minä vain karhun; ja niinpä minä menin ja koetin pidellä hevosia – ratsuhevoset yrittivät lähteä karkuun.

²²³   Ja hän kävi hakemassa mitan, ja tuli siihen ja katsoi minua; sanoi: ”Tule Blaine tänne.” Minä tökkäsin Eddietä. Hän asetti mitan siihen – aamen. Ja ”äiti auta”, se oli 42 tuumaa, tarkalleen!

²²⁴   Siis, sarvet kutistuvat suunnilleen kaksi tuumaa, kun ne kuivuvat. Se harmaakarhu on minun työhuoneessani, ja sarvet roikkuvat seinällä. Eläinten täyttäjä on pannut ne kuntoon; kunnostanut ne. Niissä roikkuu myös mitta: 42 tuumaa, tasan.

²²⁵   Siis, miksi Jumala kertoo ihmiselle jotain tuollaisesta metsästysretkestä?

²²⁶   Kun minä palasin, äitini oli sairas. Minä menin katsomaan häntä. Hän sanoi: ”Billy?” Hän rohkaisi minua, valmisti minua jotakin varten.

Sanoin: ”Äiti, Herra on aina parantanut sinut.”

Hän sanoi: ”Billy, minä lähden katsomaan isää.”

”Voi äiti, älä puhu tuollaista”, minä sanoin.

Hän sanoi: ”Kyllä olen.” Minä rukoilin hänen puolestaan.

Ja veli Fred ja kaikki näistä todistajista istuvat täällä tietävät.

²²⁷   Seuraavana aamuna, ensimmäiseksi siis, äiti vietiin sairaalaan. Lääkäri ei edes tiennyt, mikä hänessä oli vialla. No, minä lähdin ulos rukoilemaan. Äiti sanoi: ”Poika, minä lähden.” Ja siis, minun äitini oli aika voimakas nainen, kumminkin.

²²⁸   Eräänä päivänä, muutaman päivän päästä sen jälkeen, minä kävelin huoneeseen. Äiti seisoi ja katsoi ylös, kohti taivasta. Hän sanoi: ”Billy, minä näen sinut.”

Minä sanoin: ”No mutta, äiti, minähän näen sinut juuri tässä”, sanoin.

²²⁹   Hän sanoi: ”Voi, sinä olet niin vanha, Bill, sinulla on pitkä valkoinen tukka ja parta. Sinun kätesi on ristin ympärillä, ja sinä kurkotat minua kohti.” Minulla oli silloin hyvä ajatus siitä, mitä se tarkoitti.

Siis, te veljet täällä tiedätte, että se pitää paikkansa.

²³⁰   Seuraava päivä oli sunnuntai. Minä olin saarnaamassa. Minulle lähetettiin sana: ”Sinun…” Minä sanoin: ”Minä en usko, että äitini lähtee. Jumala näyttää minulle aina, kun joku minun väestäni lähtee. Mutta, äidistä, Hän ei näyttänyt mitään.” Ja viesti tuli. Ja minä olin oman sanomani keskivaiheilla – suunnilleen. Joku tuli ja sanoi: ”Mene äitisi luo nyt heti. Soita hänelle puhelimella. Hän on kuolemaisillaan tällä hetkellä.”

²³¹   Minä sanoin: ”Kuolema, pidättele häntä. Jumalan Sana on tärkeämpi kuin se.”

²³²   Tämä, aivan tässä istuva mies, veli Borders –  kun jumalanpalvelus oli ohi, minä lähdin katsomaan äitiäni. Veli Borders tuli minua vastaan. Hän sanoi: ”Veli Branham, sinä olet jotakuinkin 6 jalkaa pitkä, mutta, minä näen 10 jalkaa pitkän miehen seisovan korokkeella tänä aamuna.” [Jalka = n. 30 cm.]

Minä sanoin: ”Veli Borders, Jumala pitää huolen kaikesta äidin suhteen.”

²³³   Ja muutaman päivän kuluttua, minut kutsuttiin hänen huoneeseensa, ja hän oli todellakin lähdössä. Lapset olivat koolla, seisoimme sängyn ympärillä. Minä sanoin: ”Äiti, oletko sinä todella lähdössä?”

Hän sanoi: ”Kyllä.” Enempää hän ei kyennyt puhumaan.

²³⁴   Minä jatkoin hänelle puhumista: ”Mitä Jeesus sinulle, äiti, merkitsee?” Muistin, kuinka olin kastanut hänet Hänen nimeensä, kauan sitten, vedessä. Minä sanoin: ”Kerro, mitä Hän sinulle nyt merkitsee.”

Hän sanoi: ”Enemmän minulle, kuin elämä.”

²³⁵   Minä sanoin: ”Äiti, jos sinä lähdet, minä olen sinun poikasi… se saarnamies – minä haluaisin tietää sen omalta äidiltäni, joka on lähdössä kohtaamaan Jumalaa. Minä haluan pitää sinua kädestä, äiti.”

Hän sanoi: ”Haluan, että pidät.” Minä pidin siitä kiinni.

²³⁶   Hän ei kyennyt puhumaan. Näytti siltä, kuin hän olisi halvaantunut – kasvoistaan. Minä sanoin: ”Voitko sinä vielä puhua, äiti?” Hän ei pystynyt… minä sanoin: ”Kuuntele. Merkitseekö Jeesus sinulle sitä samaa?” Hän kykeni nyökkäämään.

²³⁷   Sitten hänen tilansa tuli sellaiseksi, ettei hän enää pystynyt nyökkäämäänkään. Minä sanoin: ”Äiti, merkitseekö Jeesus sinulle kaikkea nyt? Hän tulee noutamaan sinut hetken kuluttua – kaikkea sinulle?” Hän ei kyennyt liikkumaan.

²³⁸   Minä sanoin: ”Äiti, voit tehdä yhden asian, räpäyttää silmiäsi, että minä näen. Jos Jeesus yhä merkitsee sinulle sitä, mitä Hän merkitsi aina ja silloin, kun minä kastoin sinut vedessä, räpäyttäisikö sinä silmiäsi oikein nopeasti.” Hän räpäytti, ja kyyneleet vain valuivat hänen kasvoillaan.

²³⁹   Ja sitten hienoinen tuulenpuuska pyyhkäisi huoneeseen. Äiti lähti kotiin.

²⁴⁰   Minä lähdin kotiin, kävin hautaustoimistossa, valitsin vaatteet. Tehän tiedätte, miten se menee. Teidän on tehtävä samalla tavalla. Kaikki lapset itkivät, jokainen omalla paikallaan, jokainen. Minä sanoin: ”Äiti oli kuin hevospuomi. Me emme tule enää koskaan olemaan entisemme.” Doc ja hänen perheensä oli täällä nurkassa. Jesse ja hänen perheensä oli tässä nurkassa. Me olimme juuri hiljattain haudanneet Howardin. Minä sanoin: ”Siis, me olemme mennyttä, pojat”, sanoin: ”Me emme tule enää tapaamaan toinen toisiamme. Äiti oli meidän ankkuripaikkamme; minä sanoin: ”Me emme tule tapaamaan toisiamme – kovin usein nyt.”

²⁴¹   Minä menin kotiin, illalla, kun olimme valinneet äidille vaatteet. Lähdin kotiin.

²⁴²   Rouva Domico, Chicagosta, tunteeko kukaan häntä? Hän on ollut kampanjan todella harras tukija. Hän antoi minulle Raamatun. Anteeksi. Ja se on noita Raamattuja, joissa on punaisia kirjaimia ja vetoketju. Ja joku – kun minä olin saarnaamassa saarnaa ”Karitsa ja Kyyhky, minulle lähetettiin kaksi kyyhkystä, pidettäväksi. Minun eräs veljistäni, veli Norman, lähetti minulle pikkuisen kyyhkysen; ja veli Borders antoi minulle karitsan. Minä nostin Raamatun. Meda itki yhdessä nurkassa.

²⁴³   Ja te kaikki Liikemiehet täällä, nyt, kun minä olin Jamaikalla – minä näin anoppini – minä kerroin teille siitä pöydässä, Jamaikalla; sanoin: ”Joku minun väestäni tulee kuolemaan, jolla ei ole yhtään hammasta. Minä olen nähnyt ihmisten lähdön.” Ja Demos Shakarian ja kaikki, olivat tuossa pöydässä. Joitakin tunteja sen jälkeen, minun anoppini kuoli melkein yhtäkkiä, hetkessä – siis, hänellä ei ollut hampaita – tarkalleen.

²⁴⁴   Minä sanoin: ”Minä näin nuoren miehen sylkevän verta.” Minä soitin, ja sanoin: ”Älkää antako Billyn…”

²⁴⁵   Onko täällä ketään, joka oli… siellä Jamaikan kokouksissa silloin – Jamaikalla? En näe… Kyllä. Täällä on kaksi. Ja sitten…

²⁴⁶   Ja minä sanoin: ”Sen täytyy… Billy, älä sinä mene sinne; minä näin nuoren miehen sylkevän verta.” Ja se oli minun lankoni. Hän lähti, hän sai verenvuodon silloin, kun hänen äitinsä kuoli. Se oli hänelle niin kova shokki.

²⁴⁷   Ja seisoessani silloin täällä, minä nostin tämän Raamatun; minä sanoin: ”Isä, en tiedä – ehkä sinun rakkauttasi on se, ettet näytä minulle äidin lähtöä; mutta minä olen täysin murtunut, Jumala; antaisitko minulle edes jonkin lohdutuksen sinun Sanastasi? Anna minun lukea jotakin, joka lohduttaa minua”, minä sanoin. Jätin Raamattuni auki tällä tavalla; siinä se oli, isoin punaisin kirjaimin: ”Hän ei ole kuollut, hän nukkuu.” Ja minä lähdin huoneeseeni; me menimme nukkumaan.

²⁴⁸   Noin kello 8 maissa, seuraavana aamuna, nousin ylös. Hänet oli tarkoitus panna kuntoon puolenpäivän aikoihin, niinpä me lähdimme katsomaan häntä. Meda lähti tekemään lapsille aamiaista, ja pikku Joe itki. Becky oli yhdessä nurkassa – itki vieläkin: ”Tapaanko minä isoäitiä enää koskaan?”

²⁴⁹   Minä sanoin: ”Kyllä, kyllä. Sinä tapaat hänet. Becky oli eri mieltä, hän meni yläkertaan. Minä sanoin: ”Hän – me tapaamme kyllä hänet vielä.” Äiti rakasti todella näitä pikkuisia, tiedättehän.

²⁵⁰   Ja, niin, kaikki itkivät, voimmeko me mennä katsomaan isoäitiä iltapäivällä?”

²⁵¹   Minä sanoin: ”Te voitte nähdä sen ruumiin, jossa hän asui, mutta isoäiti on lähtenyt ylös olemaan yhdessä teidän toisen isoäitinne kanssa, he ovat taivaassa.”

²⁵²   Joe – minun pikkupoikani siis, ei ymmärtänyt sitä. Hän ei vain käsittänyt; hän sanoi: ”No sitten, tuleeko isoäiti tänä iltana takaisin?”

²⁵³   Ja minä sanoin: ”Ei, ei. Minä en tiedä, milloin hän tulee takaisin. Kun Jeesus palaa, äiti tulee takaisin.”

²⁵⁴   Minä vain seisoin paikallani; käännyin ympäri, kävelin huoneeseeni. Ja tehdessäni… älkää pyytäkö minua selittämään tätä; ei ole mitään tapaa selittää sitä; näin itseni siinä seisomassa; samalla tavalla kuin minä nyt katson tässä yleisöä; ja minä johdin lauluja. En ole koskaan tehnyt sitä; minä en edes osaa laulaa – ollenkaan… ja siinä oli iso, jättiläiskokoinen joukko ihmisiä.

²⁵⁵   Tällä puolella, se auditorio näytti kuin se olisi ollut ulkosalla, kuin, oi, en tiedä, miten sitä nimittäisi – vähän niin kuin alamäkeä, se oli vähän niin kuin amfiteatteri. Ja se oli niin kaukana, ja istuinrivit olivat todella kaukana, niin, että ihmisten piti nousta tällä lailla, ja ne, jotka olivat siellä kaukana, piti katsoa näin. Mutta aivan siinä keskellä… oli kolme riviä tällä lailla. Ja aivan siinä keskellä, oli niin kuin luoko  kouristelevia pieniä lapsia koottu keoksi; rampoja lapsia makaamassa rivissä.

²⁵⁶   Ja minulla oli tumma puku päälläni, ja minä lauloin: ”Tuokaa heidät, tuokaa heidät, tuokaa pienet lapset Jeesuksen tykö.” Ja me laulamme sitä seurakunnassa, vähäsen, erityisesti kun lapset siunataan. Ja siellä oli vähän niin kuin laatikko, jossa kuuluisuudet istuivat, ja puhujankoroke oli sen lähellä. Mutta, minä olin johtamassa lauluja. Ja yhtäkkiä, siinä seisoessani, kun minä katselin itseäni, sitten… voi, älkää yrittäkö saada sitä selville, koska se ei onnistu. Sitten, kun minä olin täällä – se tuli tänne – en tiedä. Kaksi niistä lähti yhdessä… ja se on…

On hyvä, kun kaksi kulkee yhdessä.

²⁵⁷   Minulla oli siellä ylhäällä kamera; tulin alas, enkä tiennyt kuinka kuva otetaan. Katsoin sen läpi, ja voi, minä näin 5 tai 6 eri kohdetta. Aloin tarkentaa. Billy sanoi minulle: ”Tarkenna se, niin ne kaikki asettuvat kohdalleen.”

²⁵⁸   Sillä lailla on hyvä tehdä, siis. Te näette asiat eri tavalla, kun kohdistatte. Ja käyttäkää Jumalan Sanaa tarkentaaksenne Häneen, niin te näette, mistä minä puhun. Mutta kohdistakaa Sana oikein, ensin, siis.

²⁵⁹   Minä seisoin siinä, ja katselin, ja menin siihen näkyyn, Ja samalla kun siellä, minä huomasin erään tunnetun henkilön tulevan sen paikan takaa. Ja ihmiset olivat… minä sanoin: ”No, hän menee varmaan kuuluisuuksien pilttuuseen.” Ja hän tuli kävellen kohti. Ja minä ajattelin: ”No, minä laulan vielä kerran, samalla kun tuo rouva tulee.” Hän oli pukeutunut vanhanaikaisesti.

²⁶⁰    Siis, jotkut teistä naisista varmaan muistavat tämän, kun sellaisia hameita käytetiin, täälläpäin, ja se ulottui alas asti, nauhakenkien päälle. Ja silloin oli sellaisia, täysiä… miksi niitä nyt nimitetään, niin kuin tällä rouvalla on nyt täällä päällään? Tuollainen paitapusero; paitapusero noita tuollaisia, ja siinä oli kunnon, täyspitkät hihat. Muistatteko sellaiset? Ja se meni tästä kaulan ympäri, siinä jutussa oli sellainen pikku nappi tässä. Sitten, suunnaton hattu päässä, lieri toiselta puolelta käännettynä ylös. Ja naisilla, niihin aikoihin, oli pitkät hiukset. Ne vedettiin tästä alas, näin, ja sitten hattu laitettiin siihen päälle, ja siihen pantiin pinni [/neula], siis, että se pysyi päässä, sillä heidän piti ratsastaa sivusatulalla ja sillä lailla.

²⁶¹   Siis, tämä nainen oli tulossa kohti, ja kaikki kunnioittivat tätä naista. Ja minä ajattelin: ”No, hän varmaan menee kuuluisuuksien aitioon.”

²⁶²   Niinpä, sitten, minä sanoin: ”Kerta vielä, kaikki tällä puolella: ’Tuokaa lapset.’ Siis täällä puolella: ’Tuokaa lapset.’ Sitten, kaikki täällä keskellä, kaikki yhdessä nyt: ’Tuokaa pienokaiset Jeesuksen tykö.’”

²⁶³   Samassa, kun minä olin sen sanonut, nainen oli jo saapunut aitioon. Saatoin nähdä näkemään, että kun hän astui aitioon, kaikki nousivat ylös. Ja he tekivät vähän niin kuin tällä tavalla, huomioivat hänet, ja hän huomioi heidät.

²⁶⁴   Minä ajattelin: ”Nyt minun on aika alkaa saarnata. Minä lähden rukoilemaan noiden sairaiden ihmisten puolesta.” Pääsin ylös – saarnastuoliin, näin, ja se aitio oli oikealla puolella, no, yhtä lähellä kuin tämä veli, joka istuu tässä. Ja minä käännyin ympäri, tällä tavalla.

²⁶⁵   Minä ajattelin: ”No, siis, tuo nainen varmasti kumartaa minulle, niinpä minä huomioin hänet. Minä laskin katseeni tällä tavalla, ja kun minä nostin katseeni, siinä samassa, se kohtasi hänet – hän oli äitini, nuorena, kauniina.

Minä katsahdin häneen; sanoin: ”Äiti?”

Hän sanoi: ”Billy.”

²⁶⁶   Ja samalla hetkellä, salamat alkoivat välähdellä rakennuksen ympärillä, ukkonen jyrisi, ja paikka vavahteli. Ja ääni sanoi: ”Älä pelkää äitisi puolesta. Hän on samanlainen, kuin hän oli vuonna 1906.”

Ja minä sanoin: ”Mikä, 1906?”

Ja Meda, minun vaimoni sanoi: ”Mikä sinua vaivaa?”

Sanoin: ”Rakas, 1906, mikä tapahtui 1906?”

Hän sanoi: ”Miten niin?”

Minä sanoin: ”Näky, minä näin äidin olevan täällä.”

Hän sanoi: ”Siis, mitä sinä näit?”

Sanoin: ”Minä näin äitini.”

Hän sanoi: ”Oletko varma, Bill?”

²⁶⁷   Minä sanoin: ”Kyllä. Hän seisoi aivan tässä, ja hän oli kaunis. Ja hän sanoi… [siis], minä sanoin: ”Hän oli nuori nainen.”

²⁶⁸   Ja niin minä otin vanhan perhealbumin; siis, millainen hän oli vuonna 1906; isäni morsian. Sinä vuonna he menivät naimisiin. Hän on nyt osa toista morsianta, Herran Jeesuksen morsianta.

²⁶⁹   Joku lähetti minulle joskus viisisenttisen. Se on minulla taskussa – 1906.

²⁷⁰   ”Ja Pyhä Henki, kun Hän tulee, Hän tulee näyttämään teille näitä asioita, joita minä olen teille puhunut, ja Hän näyttää teille tulevia asioita.”

²⁷¹   Mistä oli kyse? Se metsästysretki oli vain vahvistamassa minua, nähkääs. Yksi parhaista retkistä, mitä olen koskaan tehnyt, tietoisena tästä tulevasta suuresta järkytyksestä. Se oli rakkautta. Ja, veli, sisko, jos nämä näyt, joita Pyhä Henki on näyttänyt, ovat aina osuneet täsmälleen kohdalleen, sen pitää olla Pyhästä Hengestä. Raamattu sanoo, että: ”Jos näin tapahtuu, kyse on Hänestä.”

²⁷²   Silloin: millainen toivo meillä onkaan! Jonain päivänä, me tulemme jättämään tämän paikan; meistä tulee taas nuori mies ja nainen, emmekä me kuole enää koskaan. Sen minä haluan tietää mieluummin, kuin että minusta tulisi maailman presidentti, ja minä eläisin miljoona vuotta. Minä tiedän mieluummin sen, että minä olen Jumalan käsissä.

²⁷³   Ja minä olen iloinen tietäessäni, tänä iltana, että tuo sama Jeesus, joka sanoi sen, on täällä tänä iltana, kahdentuhannen vuoden jälkeen. Näettekö, Hän ei voi kuolla. Hän on ikuinen. Ja Hän on täsmälleen sama Jeesus tänä iltana, kuin Hän oli sanoessaan tämän. Ja Hän vahvistaa yhä tämän Sanan todeksi, jos me uskomme sen. Uskotteko te sen? [Seurakunta sanoo: ”Aamen.”]

²⁷⁴   ”Kun Pyhä Henki on tullut, hän ei puhu itsestään; vaan Hän ottaa minun omastani…” sitä on Sana, ”ja julistaa teille. Ja sitten, lisäksi, Hän näyttää teille tulevia asioita.”

²⁷⁵   Heprealaiskirjeessä, 4:ssä luvussa, Raamattu sanoo: ”Jumalan Sana on terävämpi…”

²⁷⁶   Siis, kuka oli tuo Sana? Jeesus. Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. … ja Sana tuli lihaksi… asui…”

²⁷⁷   ”Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka. Se tunkee läpi, kunnes erottaa sielun ja hengen, nivelet ja ytimet ja tuomitsee sydämen ajatukset ja aikeet.” [Hepr. 4:12]

²⁷⁸   Sellainen on meidän Jumalamme. Me emme ole kadotettuja, ystävät. Me olemme yhä Jumalan armossa. Minä – haluaisin puhua mistä tahansa, ja puhua menneessä aikamuodossa… Ja, kuten sanoin eilisiltana, että nuo opetuslapset yrittivät elää siinä kokouksessa, joka heillä oli ollut edellisenä päivänä, ja odottivat seuraavaa, makasivat veneen pohjalla, mutta unohtivat tuulen ja aaltojen Luojan.

²⁷⁹   Jumala, joka oli siellä ylhäällä vuorilla, asetti Sanansa mukaisesti sinne tuon harmaakarhun, se makasi lattialla todisteena.

²⁸⁰   Siis, jos haluatte, kirjoittakaa miehen nimi muistiin; kirjoittakaa: Bud Southwick, S-o-u-t-h-w-i-c-k, Bud Southwick, Fort Saint John, British Columbia, ja antakaa hänen vastata kirjeellä teille. Ja, muuten, jos olette menossa metsästysretkelle, hän on hyvä kaveri, jonka kanssa lähteä.

²⁸¹   Siis, huomatkaa, Hän oli sanonut, että minä uskoakseni tulisi pitämään oikean kokouksen kaikkien noiden metsästäjien kesken, joita on ollut matkani varrella, kun menen sinne seuraavan kerran, juuri noitten oppaiden, kyllä, että näemme näitä asioita, joita on tapahtunut sillä tavalla kuin on. Se tapahtui viime vuonna.

²⁸²   Juuri nyt on tämä vuosi. Tuo sama Jeesus, joka antoi tuon lupauksen, sanoi: ”Minä en ikinä jättämään teitä, tai hylkäämään teitä. Minä tulen olemaan teidän kanssanne maailman loppuun asti.” Uskotteko te sen?

²⁸³   Tuollaisten todisteiden kanssa, tuollainen on osoitettu todeksi, ehdottoman todeksi, kuinka me voimme tuntea millään muulla lailla kuin että me haluaisimme mennä tuosta katosta läpi ja tulla temmatuksi ylös? Olemmeko antaneet maailman asioiden tulla meille yhdentekeviksi todellakin, kun me näemme tällaisten ehdottoman olennaisten asioiden tulevan todistetuiksi tosiksi?

²⁸⁴   Siis, jokainen sairas ihminen täällä, jos te vain uskoisitte, että sama Henkilö, joka lupasi tämän, ja tuon samaisen Henkilön ottavan epilepsian pois tuolta pojalta; tuolta mieheltä, Hän on sama Jumala, joka on täällä läsnä. Jos minä pystyisin ottaa sen pois teistä, minä tekisin sen, mutta kun minä en pysty. Hän on jo hankkinut sen teille, ja ainoa, mitä teidän pitää tehdä, on uskoa se.

²⁸⁵   Mitä, jos se poika olisi sortunut kohtaukseen, ja se nainen olisi sanonut: ”Siis, mitä sillä paidalla on tämän kanssa tekemistä?” Se ei olisi ehkä toiminutkaan kenenkään muun kohdalla. Näettekö? Vain hänen kohdallaan, koska se oli lähetetty hänelle. Naaman kastautui siinä joessa seitsemän kertaa, mutta jos joku muu olisi kastautunut, ei ehkä olisikaan päässyt spitaalistaan. Näettekö? Mutta, huomatkaa; kyse on siitä, minkä Hän sanoo olevan totuus, todeksi osoitettu, täysi totuus.

²⁸⁶   Siis, alkaa tulla myöhä, niin että voisimme kutsua rukousjonon; pysähdytäänpä tähän hetkeksi.

²⁸⁷   Ajatellaanpa; lupasiko Jumala sen – että todellinen, aito Pyhä Henki tulisi saamaan sen aikaan? Pitääkö se paikkansa? Siis, kuka sanoo, ettei Hän ollut Pyhä Henki? Hän oli. ”Minä ja minun Isäni olemme yhtä.” Pyhä Henki oli Hänen Isänsä. ”Neitsyt tulee synnyttämään; se, mikä hänessä on siinnyt on Pyhästä Hengestä.” Siispä, Pyhä Henki ja Jumala ovat sama Henki, ja se oli Hänessä.

²⁸⁸   Ja katsokaapa, mitä hän teki, kun se nainen kosketti Hänen viittaansa; kun Hän katsahti yleisöön ja käsitti ihmisten ajatukset. Eikö Sana sanokin, että ”Jumalan Sana on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka; sydämen ja ajatusten tuomitsija”? Eikö Hän luvannutkin Joh. 12:ssa, tai Joh. 14:12:ssa, että ”Se, joka uskoo minuun, myös hän tulee tekemään niitä tekoja, joita minä teen”, vai onko se koskaan pettänyt, vaan ollut aina totta?

²⁸⁹   Silloin, Jumala on täällä. Hän on täällä parantaakseen jokaisen. Hän on paikalla pelastaakseen jokaisen kadotetun sielun. Ja ennen, kuin minä kutsun alttarille, kun tunnen siihen johdatusta, nähkääs, kutsua alttarille, kutsukaamme todella Häntä. Kuinka moni teistä luovuttaa, tai sanoo: ”Jos minä pystyn…” Ehkä jotkut vieraat sanovat: ”Minä en ole koskaan nähnyt noita kokouksia; olen kuullut ihmisten puhuvan näistä asioista, mutta en ole milloinkaan nähnyt niitä.” Minua kyllä rohkaisisi, jos minä saisin nähdä [/ymmärtää] Kristuksen läsnäolon ihmisten keskellä, ja tekevän samoja asioita, joita Hän teki [ennen].” Rohkaisisiko se teitä?

²⁹⁰   Painetaanpa päämme; rukoukseen – jokainen silmä suljettuna; annetaan Pyhän Hengen, joka seuraa Sanaa…

²⁹¹   Nyt, Isä, olen tehnyt niin hyvin kuin vain osaan; sinä tunnet minun sydämeni. Tietoisena siitä, että nämä ihmiset kärsivät täällä tästä kuumuudesta, että on ahdasta, seisovat, mutta he ovat olleet todella kärsivällisiä. Minä voisin kuvitella, että silloin, siellä joenpenkalla seisoi samanlainen joukko, ja kuuli Sinun puhuvan veneestä. Ja sitten, Sinä sanoit heille: ”Viekää [vene] syvemmälle, ja heittäkää verkko apajalle.”

²⁹²   Ja nuo merkittävät sanat, jotka apostoli sanoi: ”Herra, me olemme nuotanneet koko yön, emmekä ole saaneet mitään; mutta silti, Sinun sanasi mukaan, me heitämme verkon.” Ja he tottelivat Sinun Sanaasi, he saivat kierretyksi suuren joukon kaloja niin, että heidän verkkonsa oli revetä.”

²⁹³   Herra Jeesus; epäilemättä monet naiset olivat sinä aamuna jättäneet pyykinpesun, moni oli lähtenyt pelloltaan, viljelmiltään; kalastajat jättivät verkkonsa kuullakseen Jumalan Sanaa. Herra Jeesus, jos Sinä olisit täällä tänä iltana fyysisesti läsnä, tänne ei varmaankaan olisi kokoontunut yhtään enempää väkeä, kuin nyt on kokoontunut. Mutta, nämä ihmiset uskovat, että Sinä et ole kuollut, että nousit kuolleista, ja Sinä tuot julki Sanasi, ja pidät sanasi, Sanan, jonka minä olen lukenut pyhistä Kirjoituksista tänä iltana.

²⁹⁴   Ja, niin kuin minun Herralleni ojennettiin Raamattu, tai siis kirjakäärö, ja Hän luki, ja istuutui; ja Hän sanoi: ”Tänään tämä raamatunkohta on toteutunut.” [Luuk. 4:21]

²⁹⁵   Anna sen tapahtua taas, Herra. Olkoon niin, jälleen, tänäkin päivänä, tänä iltana, että tuo raamatunpaikka, jonka minä luin, toteutuisi. Ja me olemme kaikki opettaneet viikon aikana, että se tulisi olemaan juuri se asia, joka osoittaisi meidän olevan lopun ajassa; ja silloin, meidän sydämemme lähtisi täältä onnellisena.

²⁹⁶   Täällä voi olla monia, joille Sinä olet puhunut tänä iltana. Auta meitä tänä iltana tuntemaan Sinun Sanaasi; että Sinun Sanasi on tullut osoitetuksi todeksi. Suo se Isä.

²⁹⁷   Ja kun päämme on painettuna, minä hiljennyn saarnaamasta; ja kysyn tutkiakseni, kuinka monta täällä on niitä, jotka eivät vielä ole todellisia uudestisyntyneitä kristittyjä, mutta uskovat, että Jeesus, todellinen Pyhä Henki, on olemassa ja elää, ja te haluaisitte, että Hän muistaisi teitä nyt? Voisitteko te, nyt, kun jokaisen pää on painettuna ja silmät suljettuna, nostaa kätenne Hänen puoleensa: ”Herra, muista minua.” Jumala sinua siunatkoon; Jumala siunatkoon sinua, sinua, sinua. Jumala siunatkoon sinua; Jumala siunatkoon sinua. Hienoa. Onko muita?

²⁹⁸   Meitä ei ole täällä kovin paljon, mutta, tiedättekö te, että maailma hakee isoja asioita ja suuria lukuja? Kuten sanoimme eilen illalla, se, mikä houkutteli profeetan astumaan esiin, kasvot peitettynä, oli vähäinen, hiljainen ääni.

²⁹⁹   Siis, uskokaa Jumalaan. Veljeni, sisareni, uskokaa Jumalaan. Ja jos, meidän suurenmoinen, auttavainen Herramme Jeesus, tulee tänne, missä tämä Sana lepää avattuna, niin Hän osoittaa teille, että tämä Pyhä Henki, josta minä puhuin, on totta. Te olette saattaneet olla ymmällänne monta kertaa, monista asioista, mutta se vain osoittaa, että jotakin todellista on jossakin. Ja kun, Hän tekee sen, minä haluaisin, että te jotka nostitte kätenne, tulemaan tapaamaan minua, hetkiseksi.

Te voitte nyt nostaa päänne.

³⁰⁰   Herra Jeesus, ota tämä kokous käsiisi nyt. Minä olen palvelijasi. Ja kaikki saarnaaminen… Vain yksi sana Sinulta, merkitsee enemmän, kuin mitä me itse voimme puhua koko elämämme aikana – vain yksi Sana. Suo se nyt, Isä, kun minä luovutan tämän, nämä todistukset… Sinä tiedät, että ne ovat totta, Isä. Sinä olit se, joka ne antoi; eivätkä ne ole koskaan pettäneet. Suo se Jeesuksen nimessä. Aamen.

³⁰¹   Kuinka monia täällä on, jotka ovat sairaita, jolla ei ole rukouskorttia? Nostaisitteko kätenne? – kaikkialla rakennuksessa, jolla ei ole rukouskorttia, ja olette sairas. Selvä. Ja ne, joilla on rukouskortti, nostakaa kätenne – on yhtä paljon. Heitä on toinen toistensa seassa.

³⁰²   Siis, minä katselen ensin yleisöä, ollakseni rehellinen Jumalan edessä ja… teidän. Siis, minä tiedän, että katselen tänne nurkkaan päin, missä minun joitakin ystäviäni istuu. Veli Noel, hänen – hänen… ja sisar Jones ja veli Outlaw, minun poikani, nämä veljet täällä, ja veli Moore. Minä en tunnekaan tätä veljeä tässä, mutta olen nähnyt hänet kokouksissa joinakin viime kertoina. En kykene muistamaan tämänkään veljen nimeä, mutta tunnen hänet kasvoista. Sisar täällä, sisar Williams, sisar Sharrit istuu siellä nurkassa. Aivan siellä takana on joitakin ihmisiä Jeffersonvillen tabernaakkelista.

³⁰³   Täällä istuu eräs minun rakas ystäväni, 90-vuotias, joka on Ohiosta, joka ajaa toiselta puolelta maata. Ja minä olen lähdössä Afrikkaan ja hän ja hänen ihana vaimonsa pyysivät, voisivatko he lähteä kanssani Afrikkaan. Minä sanoin: ”No, maksaa…” 90-vuotias, saksalainen veli, ei vielä tuntenut Herraa. Kun minä saarnasin eräänä iltana, hän tuli kasteelle parhaissa vaatteissaan. Yhdeksänkymmentävuotias! Ulkoa…

³⁰⁴   Luulisin, ai, tämä on veli Waldrop ja sisar Waldrop, jotka istuvat siellä. Siis, se on niin paljon kuin… ja veli Borders. No, se siitä.

³⁰⁵   Siis, minä mainitsin heidät nimeltä; siis, te, jotka tunnette minut tällä tavalla, ette rukoile… Ymmärrättekö? Rukoilkaa minun puolestani. Näettekö?

³⁰⁶   Mutta, te, jotka ette tunne minua, ja tiedätte, että minä en tunne teitä; minä haluan, että te sanotte sydämessänne: ”Herra Jeesus, minä olen kuullut puhuttavan tästä; minä kuulin tämän saarnaajan lukevan tänä iltana sen Raamatusta. Minä kuulin nämä todistukset, ja kuulin vastaavia tapahtuneen eri aikoina. Olemmeko me niin lähellä loppua, Herra? Olemmeko me niin lähellä?

³⁰⁷   Muistakaa, kun tuo merkki oli annettu Sodomalle, tuolle kaupungille, joka paloi, Jeesus viittasi siihen ja sanoi: ”Niin kuin oli…” Se oli viimeinen merkki, jonka ihmiset saivat ennen kuin kaupunki tuhottiin. Ja Jeesus sanoi, että se tulee toistumaan, kun Ihmisen Poika tulee.

³⁰⁸   Siis, te tiedätte, että se on totta, että siinä oli Jumala, Jumala ihmisenä [/lihassa]. Kuinka moni tietää, että se oli Jumala, joka puhui Aabrahamille? Kyllä. Siis, Raamattu sanoo: ”Elohim”, siis siinä oli suuri taivaan ja maan luoja – ”Kaikkiriittävä.” Hän oli.

³⁰⁹   Mitä Hän näytti? Hän oli ihmisruumiissa, seisoi, söi vasikanlihaa, joi lehmän maitoa, ja sitten Hän pysyi katoamaan näkyvistä. ”Minä tulin luoksesi silloin, ku lupasin.” Näettekö? Kutsui häntä nimeltä; ja sanoi selkä kääntyneenä sinne päin: ”Missä Saara on?”

Aabraham sanoi: ”Hän on takanasi, teltassa.”

Hän sanoi: ”Minä tulen tähän aikaan luoksesi tulevana vuonna.” [1. Moos. 18:10]

³¹⁰   Ja Saara sanoi: ”Hmm, hmm, takana teltassa.”

³¹¹   Hän sanoi: ”Miksi Saara nauroi?” Muistakaa, Raamattu sanoo, että hän oli teltassa Hänen takanaan. Hän sanoi: ”Miksi Saara nauroi?”

Saara sanoi: ”En minä nauranut.”

Hän sanoi: ”Kyllä nauroit.” Näettekö? Niin se on.

³¹²   Siinä seisoo mies, Jumala, joka ilmaisi itsensä ihmislihassa. Jeesus sanoi, että samalla tavalla tulee olemaan, kun Ihmisen Poika tulee: Jumala, ilmaistuna seurakunnassaan, teissä, minussa. Siis, siellä oli eräs pikkunainen…

³¹³   Kun Jumala oli Kristuksessa, Hänessä Henki oli kokonaan. Hän oli Jumala. Minä olen vain yksi Hänen palvelijoistaan, ja te olette vain joitakin Hänen ilman määrää. ”Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti…” Minussa on vain vähäinen lahja, ja sinussa on lahja – Hänestä. Mutta, huolimatta siitä, kuinka vähäinen se on, kyse on samasta Hengestä.

³¹⁴   Siis, jos se on Jumala Henki, se tulee tekemään Jumalan tekoja. Te rukoilette, ja sanotte: ”Herra Jeesus, se eräs pikkunainen kerran kosketti Sinun viittaasi…” Ja me sanomme…

³¹⁵   Täällä Uudessa testamentissa, Paavali sanoo Heprealaiskirjeessä: ”Hän on Ylipappi, jota voi koskettaa heikkouksiemme tunnolla.” [”Eihän meidän ylipappimme ole sellainen, ettei hän voi sääliä meidän heikkouksiamme… RK] Kuinka moni tietää, että se on Raamatussa? Sanokaa: ”Aamen.” [Seurakunta sanoo: ”Aamen.] Varmasti. Siis, sen on oltava totta.

³¹⁶   Siis, Hän on sama eilen, tänään ja ikuisesti, miten Hän vastaa teille? Samalla tavalla kuin Hän teki eilen, Hän tekee tänäänkin.

³¹⁷   Siis, rukoilkaa te, ja sanokaa: ”Herra Jeesus, anna minun koskettaa viittaasi. Ja sitten; sinä olet antanut veli Branhamille pienen lahjan rohkaistaksesi meitä. Ja hän ei tunne minua. Minä istun kaukana täällä, ja täällä ja täällä, ja missä minä sitten istunkaan… Hän ei tunne minua, mutta Sinä tunnet minut; ja suo minun nähdä suuri Henkesi, Herra; ei siksi, että se pitäisi tehdä, vaan rohkaisuksi minulle ja muille, sillä me olemme lukeneet Sanaa. Anna minun koskettaa Sinun viittaasi, ja vastaa sitten minulle. Käytä minua tänä iltana, Herra sitä tarkoitusta varten. Se osoittaa koko yleisölle, että Sinä elät yhä.” Eikö se olisikin hienoa, jos Hän tekisi sen?

³¹⁸   Siis, rukoilkaa jollakin tavalla, te itse, hiljaisesti. Sanokaa: ”Herra, anna minun koskettaa viittaasi.” Ja minä antaudun itse Hengelle, ja sitten, tehköön Pyhä Henki loput; koska nyt, minä olen puhunut, todistanut, enkä kykene tekemään nyt enempää. Minä olen tieni päässä.

³¹⁹    Minä katselen tässä vähän yleisöä, nähdäkseni… nähdäkseni, oletteko te ymmärtäneet sen.

³²⁰   Vasemmalla puolellani, siellä kaukana, suunnilleen rakennuksen keskivaiheilla, on nainen, joka rukoilee. Hän tulee kuolemaan, ellei Jumala auta häntä. Hänellä on syöpä, ja se syöpä on hänen rinnassaan. Voi kunpa hän ei päästäisi tätä nyt käsistään!

Auta minua, Herra.

Sisar, jos sinä uskot! Voi tavaton; hän on menettämäisillään tämän.

Herra Jeesus, auta meitä, me rukoilemme!

³²¹   Mary May; siinä se on. Emmehän me tunne toisiamme? Minä en tunne teitä; te ette tunne minua. Eikö se ollutkin tilanne, ja mitä… eikö kaikki, mitä sanottiin ollutkin totta? Silloin: uskokaa; se tulee olemaan ohi. Aamen.

³²²   Siis, se pimeys, joka hänen päällään oli, on nyt valoa. Yhtä varmasti kuin se epileptinen poika, jolta epilepsia on pysynyt poissa. Se sama Jumala, Hän, joka oli läsnä siellä pohjoisissa metsissä, on sama Jumala, joka on täällä. Jatkakaa vain uskomista. Aamen: ”Jos uskot.”

³²³   Se [Henki] on täällä, tämän naisen päällä, joka istuu täällä minun edessäni. Hänen selässään on jotakin vikaa. Välilevy; pullistunut hänen selässään. Hän ei ole täältä kotoisin; hän on Montanasta; hänen nimensä on neiti Stubbs. Nouskaa ylös, ottakaa vastaan parantumisenne Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Teidän ei tarvitse stressata; rentoutukaa.

³²⁴   Täällä istuu iso kaveri; katsoo minuun, ja tekee näin. Uskokaa; te paranette; sinun ongelmasi on hermot. Jos sinä uskot siihen, Jumala parantaa sinut.

³²⁵   Rouva, jolla on naistenvaiva; uskokaa siihen, niin te paranette. Palatkaa kotiinne, ja uskokaa Jumalaan. Miksi minä sanoin: ”Palatkaa kotiinne?” Teidän pitää palata sinne New Mexicoon, päästäksenne sinne [kotiin]. Aamen.

³²⁶   Se leidi, siinä teidän takananne, jolla on haavauma sääressä, neiti Brown. Uskotteko te, että Jumala parantaa teidät? Te katsoitte niin kiinnostuneena; siis, tiedättekö, minä en ole tavannut teitä koskaan elämässäni – se on vasemmassa jalassa. Siis, uskokaa koko sydämestänne, niin te paranette.

³²⁷   Rouva, siinä takana, yrittää liikkua, ja hänellä on niveltulehdus; se rajoittaa häntä, pahasti. Rouva Fairhead, uskotteko te siihen, että Jumala parantaa teidät? Te näytitte niin kiinnostuneelta; siis, te tiedätte, etten minä olen nähnyt teitä koskaan elämässäni; se, oi… [Sisar sanoo …parantunut aikaisemmin. Minä paranin jo aikaisemmin, ja minä tiedän, että Hän parantaa minut.”] Aamen. Kyllä.

³²⁸   Uskotteko te koko sydämestänne nyt? Siis, mitä Hän tekee? ”Hän ottaa ne asiat, jotka minä olen kertonut teille, ja näyttää ne teille; ja sitten Hän näyttää teille tulevia asioita.” Näettekö, mitä minä tarkoitan. Uskotteko te Häneen?

Siis, painetaanpa nyt jälleen päämme.

³²⁹   Siis, te, jotka tiedätte, että jos te lähdette tästä elämästä tänä iltana, että te tulisitte olemaan… ette tulisi olemaan… olisitte mennyttä – ette ole syntyneet uudesti; ”Ellei ihminen synny uudesti, hän ei voi edes nähdä [Jumalan] valtakuntaa. Tulisitteko te aivan tänne? Seisoisitte täällä, ja antaisitte meidän rukoilla hetkisen puolestanne? Tulisitteko te aivan nyt Hänen Henkensä eteen [läsnäoloon]?

³³⁰   Te ette tule näkemään mitään suurempaa tapahtuvan, kuin te näette Herran tulemuksen. Siis, muistakaa; varmasti minä tiedän, mistä puhun, tai sitten Hän ei olisi suonut tätä palvelustehtävää. Älkää antako sen mennä ohitsenne nyt. Oletteko te vakavissanne [/vilpitön]?

³³¹   Tulisitteko te? Jos ette, asia on sitten teidän ja Jumalan välinen; minä olen viaton. Minä olen puhdas [verestänne], koska olen kertonut teille totuuden. Minä olen saarnannut teille Sanaa; olen kertonut teille, mitä Hän oli; ja Hän – kun Hän tuli, Hän osoitti, mitä Hän oli silloin, ja Hän antoi minun osoittaa, mitä Hän on nyt. Hän on nyt sama, kuin Hän oli tuolloin. Uskotteko te sen?

³³²   No sitten, kuinka monta sairasta täällä sitten on; muita, jotka ovat sairaita? Nostakaa kätenne.

³³³   Siis, pankaa kätenne toinen toistenne päälle ja rukoillaan yhdessä uskon rukous teidän puolestanne.

³³⁴   Siis, minä haluan kysyä teiltä jotakin; hiljaisesti. Jos Jumala, jos Jumala voi tulla ja tehdä tuon ihmeen – ihme on jotakin sellaista, mitä ei voi selittää. Siis, jos te haluatte kysyä näiltä ihmisiltä täällä jotakin, menkää kysymään milloin vain missä vain. Näettekö? Muistakaa: kyse on Jumalasta. Nämä täällä ovat vain amatöörin näkyjä. Mikä, kuka, mikä saa sen aikaan? Te itse. Te itse saatte sen aikaan.

³³⁵   Näettekö, kun tuo nainen kosketti Hänen viittaansa, Hän sanoi: ”Minusta lähti voimaa.” Mutta, kun Isä näytti Hänelle Lasaruksen ja Hän lähti ja palasi takaisin, ja nosti Lasaruksen kuolleista, Hän ei puhunut ”voimasta.” Silloin Jumala käytti Omaa lahjaansa, ja siinä toisessa, se nainen käytti Jumalan lahjaa.

³³⁶   Minä en ole Jumalan lahja; Jeesus Kristus on Jumalan lahja. Kyse on vain lahjasta, jonka Jumala antoi minulle niin, että minä synnyin niin, että alitajunta ja tietoinen tajunta ovat yhdistyneet. Silloin ei olla unessa; niitä vain näkee. Pyhä Henki tulee alitajunnan päälle samalla tavalla, kuin tietoisenkin tajunnan päälle. Kun Henki tulee alitajuntaanne, teille tulee hengellisiä unia. Kun se tulee minulle, minä en näe unta, minä vai katson ja näen niitä. Ymmärrättekö? Ja, me synnymme – te ette voi muuttaa itseänne muunlaiseksi; te synnytte sellaiseksi. ”Jumala ei kadu lahjojaan” [Room. 11:29] Mitä varten se on? Että Jeesus Kristus tulisi julki. Hän on sama eilen, tänään ja ikuisesti.

³³⁷   Kun te panette kätenne toinen toistenne päälle, minä luotan siihen, että te panette sydämenne Jumalan huolenpidon varaan juuri nyt: ”Herra, tutki minut; ovatko maailman asiat turruttaneet minut niin, etten minä näe sitä suurta hetkeä, joka on kulkemassa ohi?

³³⁸   Siis, niin on aina ollut. Asia meni seurakunnan läpi eivätkä ihmiset tunteneet sitä. Se on historiaa; älkää nyt antako tämän mennä ohi nähdessänne Sanan osoitetuksi todeksi kerta toisensa jälkeen; nähdessänne Jumalan Sanan tulevan julki, ja itsen henkilö, Jeesus Kristus tulee aivan kansan keskelle ja toimii täsmälleen samoin kuin Hän toimi ennen.

³³⁹   Taivaallinen Isä; minä tunnen nyt, että Sinun Sanasi tuli luetuksi; todistus annettiin. Pyhä Henki laskeutui ja osoitti Sanan ja todistuksen todeksi. Siis, nyt asia on ihmisten käsissä, Herra; se on heidän sylissään. Mitään sen enempää minä en kykene sanomaan; minä en tiedä mitään muuta, mitä Sinä olisit kirjoittanut Sanaasi tekeväsi, koska Sinä olet jo parantanut ihmiset; kyse on vain heidän saamisestaan uskomaan sen. Ja kun Sinä teet tällaisia asioita, niin kuinka me voisimme epäillä enää? Kuinka me voisimme antaa saatanan enää turruttaa meidän tajuntamme?

³⁴⁰   Saatana, minä lausun parantumisen näiden ihmisten yli, ja sanon sinulle: ”Minä vannotan sinua Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä, lähde täältä. Tule ulos Jeesuksen Kristuksen nimessä, ja päästä nämä ihmiset lähtemään.”

³⁴¹   Siis, jos te uskotte Häneen, nouskaa ylös; uskotteko te? Siinä tapauksessa, nouskaa ylös, ja antakaa Jumalalle kiitos [/ylistys]. Nouskaa ja uskokaa. Älkää enää epäilkö.

³⁴²   Jeesuksen Kristuksen nimessä, tuokoon Pyhä Henki ilon, voiman ja ylösnousemuksen – elämän tälle kansalle, Herra.

³⁴³   Antakaa Hänelle kunnia, ja siunatkaa Hänen suurta nimeänsä. Me rakastamme Häntä. Me ylistämme Häntä; me jumaloimme Häntä, tuota Verratonta; tuota Ikuista, tuota elävän Jumalan Poikaa. Hänen nimessään, ottakaa Hänet vastaan. Hän on täällä. Aamen.