62–0621B ELÄMÄN TIE
(The Path Of Life)
Los Angeles, California, USA, 21.6.1962
1 Kiitos, veli Borders. Siis, on suuri ilo ja kunnia olla täällä ihmisten joukossa. Ja kun olen ensimmäistä kertaa juutalaisessa synagogassa, se on minulle harvinaista herkkua. Ja sitten, pääsee ymmärtämään tätä – tätä käytäntöä täällä, näiden kirjakääröjen, ja miten niistä pidetään huolta ja niin edelleen. On ollut hienoa tulla kerrankin ja pitää parantamiskokous tässä synagogassa, ja saada juutalaisia, ja… [Joku veli puhuu yleisöstä] Kiitos, veli. Kiitoksia oikein paljon.
Minä olen aina tuntenut jotakin juutalaista kansaa kohtaan. Ehkä täällä ei ole heitä yhtään, tänä aamuna, mutta minä tunnen myötätuntoa heitä kohtaan; aina tuntenut. Ja minä uskon, että jonakin päivänä pakanaseurakunta vie sanoman juutalaisille samoin, kuten juutalaiset antoivat sen pakanoille. Minä uskon sen kaikesta sydämestäni.
Ja sitten, kun se lähtee takaisin juutalaisille täyteydessään, olkaapa tarkkana, pakanoiden ovi sulkeutuu silloin, ja sitten on enää kyse juutalaisista. Hetki on nyt. Minä uskon siihen koko sydämestäni.
2 Jumala siunatkoon tätä kallista miestä, veli Michaelsonia. Minä en ole koskaan elämässäni tavannut häntä. Minä en tiennyt, että hän olisi täällä; hän saattaisi olla yleisön seassa, enkä minä tietäisi sitä. Mutta, olen kuullut hänen ohjelmastaan, ja minä arvostan sitä – suurenmoinen Jumalan palvelija, tuo rakas, kovaosainen juutalainen, joka on luovuttanut elämänsä nyt Jumalan palvelemiseen. Minä ja… Minä pidän siitä tavasta, jolla hän sanoo: ”Minun Jeesukseni.” Kyllä; ”Jeesukseni.” Minusta se oli todella vaikuttavaa, kun juutalainen sanoo niin.
Hän on todellakin ollut tässä maassa soihdunkantajana juutalaiselle kansalle kautta koko Amerikan maan; ja minun vilpitön rukoukseni on: Jumala, anna noihin vanhoihin heikkoihin käsivarsiin voimaa pitää otteensa siihen asti, kun Jeesus tulee, jos vain mahdollista. Minä ihailen häntä. Minä ihailen hyviä taisteluita taistelleita vanhoja miehiä.
3 Muistakaapa tri. F. F. Bosworthia, yhtä minun kumppaneistani; kun minä kävin tapaamassa häntä kun hän oli 88 vuotias, hän ojensi heikot, voimattomat käsivartensa ja ne… silloin ennen… He olivat juuri palanneet Afrikan kentiltä; hän kahdeksissakymmenissä, ollut lähetystyöstä kanssani viidakoissa; ja minä ryntäsin hänen luoksensa ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Tiesin, että hän oli kuolemassa ja minä huudahdin: ”Isäni, isäni, Israelin vaunut ja ratsumiehet”, tuolle uljaalle miehelle.
Ja hän sanoi: ”Tämähän on koko elämäni onnellisin hetki, veli Branham – hän sanoi.
Minä sanoin: ”Tiedätkö, kuoletko sinä?”
Hän sanoi: ”Enhän minä voi kuolla. Minähän olen ollut kuollut jo 60 vuotta. Minä vain odotan tuota hetkeä, kun näen kaiken sen, minkä takia olen elänyt – näen Hänen tulevan sisään ovesta kutsumaan minut kotiinsa”, hän sanoi. ”Niin se on”, hän sanoi.
Silloin, minä ajattelin:
Suurten miesten elämä muistuttaa meitä,
ja me voimme tehdä elämästämme jalon
hyvästien kautta, jotka jätämme jälkeemme,
askeleet ajan hiekassa.
Se on totta. [Joku puhuu veli Branhamille]
Niin? [Mies jatkaa puhettaan.]
En taida olla kuullut… kuulin, että hän puristi kättä – seisoi huoneessaan ja puristi…
[Mies jatkaa puhumista.]
Kyllä vain, kyllä, kyllä! Kyllä vain se… minä kuulin siitä. Hienoa, veli Kopp; Olen tosi iloinen, että muistutit minua siitä. Kyllä. Ihmiset sanoivat, että hetki ennen kuolemaansa, tai lähti kotiin, hän nousi ylös ja puristi niiden käännynnäisten kättä, jotka olivat tulleet Kristuksen omaksi jo kauan sitten, hänen palvelustehtävänsä kautta, ja sitten hän antoi henkensä, ja lähti ollakseen heidän kanssaan. Miten uljas… Tällaista minä rakastan. Se on…
4 Veljet, on suuri ilo ja kunnia olla täällä Los Angelesissa, tai täällä South Gatessa – miksi tätä nyt sitten kutsutaan täällä – meillä on kokouksia tämän hienon seurueen kanssa. Se on… Te kutsuitte minut tänne, enkä minä olisi tullut, ellen olisi tuntenut jonkinlaista vetoa tulla.
Ja minä huomasin, että minun palvelustehtävässäni on tullut melkein lopullisen välienselvittelyn paikka; minä – aivan kuin kaikki olisi tullut siihen… Olen… On alettu puhua asioista – maailma on, ja järjestöt ja sen semmoiset, että minä olen väärä profeetta, ja kaikenlaista. Ja minä odotan, että se tulee; ja ihmettelen, ettei se ole tullut jo aiemmin, ja… Mutta, minä odotan sen vain pahenevan.
…ja huomata, että tällä, koetuksieni hetkellä, ja syvässä, meneillään olevassa ahdingossa, minä arvosta sitä, että te, veljet avaatte sylinne. Herra teitä siunatkoon! Minä olen täällä tehdäkseni kaiken, minkä vain voin, auttaakseni teidän seurakuntianne olemaan vahvempia, ja yhdistämään sydämet veljeydessä. Se on minun tarkoitukseni. Ja – kuten minä sanoin eilisiltana, nuotatakseni kaikki pienimmätkin sopukat napatakseni jokaisen pienenkin sintin, jonka vain voi Jumalan valtakuntaan.
5 Ja siis, eilisiltana, minä olin myöhässä, ja me aloitimme myöhässä; ja minä olen melkein aina myöhässä. Minun äitini sanoi, että olin täyden 9 kuukauden lapsi, ja minä tulin tänne maailmaan vähän myöhässä, ja minä synnyin vain n. 2,3 kg painoisena ja sain huonon startin, enkä koskaan kasvanutkaan kovin isoksi. Ja minä olin – minä myöhästyin häistäni; minun vaimoni joutui odottamaan pitkän aikaa; ja aina on ollut odottamista ja myöhästymistä. Jospa minä vain voisin myöhästyä omista hautajaisistani, siinäpä se; mikäs siinä. Antaa ihmisten odottaa niin kauan kuin vain pystyvät, sillä minä haluan olla olemassa niin kauan kuin voin saarnatakseni evankeliumia, ja olla yhdessä veljieni kanssa. Ja nyt, todella – minä yritän olla vähän joutuisampi tänä iltana.
6 Eilisiltana… siis, täällä on vain saarnaajia, mikäli olen ymmärtänyt oikein. Minä olen asettamassa syöttiä. Siis, tuolla ulkopuolella on syntisiä; näettekö? Ja ensimmäinen juttu… Te saatatte ihmetellä, miksi minä en esittänyt alttarikutsua. Ensiksikin, minusta tuntui, että olin vähän myöhässä, ja se sai ihmiset väsähtämään, ja niin poispäin. Mutta, pikku syötti – näkemisen lahjalla tai jotakin, ja se saa ihmisten – herättää heidän huomionsa; ja sitten levitetään verkko ympärille, ja otetaan heidät talteen. Todella – todella kestäkää kanssani nyt. Minä etenen sitä kautta, kuin uskon Hengen johdattavan minua kulkemaan.
Ja nyt, jos me saamme joitakuita verkkoon niitä, jotka haluavat tulla pelastetuksi ja täytetyksi Pyhällä Hengellä, veljet, te tiedätte, miltä alueelta he ovat kotoisin. Ottakaa heidän omaan seurakuntaanne, koska se on… Me voimme ainoastaan vetää heidät alttarille, emme sen pitemmälle; ja sitten te viette heidät lopun matkaa; ottakaa heidät seurakuntaan ja kastakaa heidät ja olkaa heidän kanssansa siihen asti, että he saavat Pyhän Hengen. Ja – sitä varten me olemme täällä tänä suurena pimeänä aikana, ja aurinko on laskemassa länteen, ja illan valo on sammumassa.
7 Ja minä olen ihmisten parissa… Jos te, monet teistä… se ei ole salaisuus; teillä kaikilla on minun nauhojani, kaikilla teillä. Mutta näitä ihmisiä tuolla ulkona, minä en lähesty raamatullisilla, väkevillä opeilla, miten minä haluaisin tehdä, jos olisin tabernaakkelissani tai jossakin, ja – ja nauhoilla, joita sananpalvelijat voivat ottaa ja tutkia. Minä tulin tänä aamuna erään kreikkalaisen kanssa, vanhasta maailmasta, ja hänellä on minun 6-tuntinen nauhani aiheesta: ”Siemensana.” Ja hän sanoi minulle, että hän etenee pikku pätkän joka päivä, ja purkaa sen osiin, ja siirtää sen kreikan kielelle; ja miten hän näyttikään kuinka – enkä minä tiennyt siitä mitään – miten se sopi siihen noin vain. Se on opiksi.
Me yritämme täällä kalastaa; tämä on sitä. Me asetamme syötin emmekä näytä kalalle ensinkään koukkua. Sille näytetään syötti. Se nappaa syötin ja saa koukun. Niinpä, se on – suurin osa minun ajastani on rukoilemista sairaitten puolesta ja sellaista, ja se herättää ihmisten huomion. Se on se syötti. Mutta itse koukku, evankeliumin koukku, sitä te käytätte; se heiluttaa syöttiä kalan edessä – näettekö? Siis te – te käytätte koukkua.
8 Siispä sitten… Ja tänä iltana, minä yritän pitää pikku keskustelumme vähän lyhyempänä, siis, että voin todella… Ja veli Borders puhuu vähän ennen minua, ja tulen sisään. Minä yritän pitää puheeni… kuin se olisi pikku juttelua – nuorisolle teille, veljet. Ja jos te pidätte sitä sellaisena – te voitte pitää keskenkasvuisena mitä tahansa, mitä minä sanon; siis te kaikki olette opettajia, enkä minä ole opettaja; ja olen… Mutta, minun tarkoitukseni on yrittää auttaa Jumalan valtakuntaa, yrittää vahvistaa teidän seurakuntianne ja lujittaa ihmisten keskinäistä veljeyttä odottaessamme Herra tuloa. Ja olen varma, että te ymmärrätte sen.
Ja siis, tämä täällä, Los Angeles, kuten minä ilmoitin tänä aamuna… Ja tapasin täällä… joitakin ystäviäni: veli Sothmannin, Jeffersovillestä, alkuaan kanadalainen; ja veli Tomin, joka on myös kanadalainen, joka on oleskellut luonamme Jeffersonvillessä tällä kertaa; ja veli Welch Evans siellä, joka on Tiftonista, Georgiasta, on vieraillut meillä, joka ajaa 1500 mailia [2414 km] joka sunnuntai kuullakseen, kun minä saarnaan evankeliumia. Siis, ja siellä on veli Norman ja sisar Norman, ja sisar Evans, ja Willie-veli; en voi ikinä muistaa… jotka istuvat siellä, pienessä rykelmässä, jotka tulivat tänne meidän kanssamme, ja rukoilevat meidän kanssamme ja vahvistavat meitä kun me jatkamme tästä jumalanpalvelukseen. On ilo saada heidät tänne meidän kanssamme kokouksiin.
9 Siis, valmistautuessamme tähän kokoukseen, minä katselin kirjaa, johon nämä kokoukset oli pantu – niiden ihmiset. Ja meillä on täällä eri kirkkokuntien veljien välillä vaikeuksia, ja heistä monet, he… kirkkokunnallisia veljiä, kuten te kaikki olette… Silti, minä haluaisin, täältä korokkeelta, tänä aamuna ilmaista näkemykseni; näettekö? Te tunnette itsenne, veljet, te voitte sanoa omienne keskuudessa, te voitte sanoa näin, ja joku ottaa sen tällä tavalla, ja alkaa tukeutua siihen tällä tavalla; ja hän sanoo sen seuraavalle, ja juttu lähtenyt täysin käsistä. Ja joku tukeutuu siihen tällä [toisella] tavalla, ja vie asiaa toiseen suuntaan – te tiedätte sen.
Ja olen varma siitä, että te veljet ymmärrätte sen, että minusta on sanottu juuri sillä tavalla; että jotkut ovat vain ymmärtäneet väärin ja omaksuneet asian niin, ja menneet harhaan. Se ei ole ollenkaan tarkoitus.
10 Ettäkö minä vastustaisin kirkkokuntia – varmasti en. Minulla on niissä veljiä. Se on kuin – liian monet ihmiset ovat riippuvaisia kirkkokunnista. Siis, meillä istuu täällä veljiä, jotka ovat United Brethren-seurakunnasta [Yhdistynyt veljeskunta] ja eri paikoista; se on… Noissa kirkkokunnissa ei ole mitään vikaa, niin kauan, kun te venytätte peitettä vähäsen laajemmalle ja voitte aukaista portit, ja juoda siitä kolmannesta kaivosta – tehän tiedätte, mitä minä tarkoitan – jonka Jaakob kaivoi – ja olla yhtä keskenämme.
Mutta, kun te tulette – niin kauan, kuin kirkkokuntaan kuuluminen on ainoa, mitä teidän pitää tehdä; ei – asiassa on paljon muutakin, veljet. Ja siinä koko maailma on aina… ja te… Tänä aamuna, meidän kanssamme täällä istuu mainio historioitsija, ja me tiedämme, että heti, kun ihmiset vetävät kirkkokunnan rajaviivan: ”Me olemme se”, niin siinä samassa Jumala jättää heidät, ja ne [/he] kuolevat, eivätkä koskaan enää virkoa. Näettekö? Sellaista, että seurakunta olisi kaatunut ja noussut uudelleen ei historia tunne. Näettekö? Se ei… Ja koska…
11 Kun minä aloitin tämän palvelustehtävän, juuri te United Pentecostalin veljet avasitte ensimmäisinä sylinne minulle. Ne olivat veli Richard Reed, veli Jack Moore ja veli Ben Pemberton ensimmäisessä kokouksessani, St. Louisissa; ja ensimmäinen kokous, jossa olen ollut – enkä tiennyt silloin mitään – oli P. A. of W.*; P. A. of J. C.** sellaisina kuin ne olivat ennen yhdistymistään – veli Ryall, Mishawakasta. Enkä ole milloinkaan nähnyt niin hienoa veljellistä yhteyttä. [*Christian Pentecostal Church of Ocala **Pentecostal Assemblies of Jesus Christ = eri helluntaiseurakuntia]
No, sitten, minulle selvisi… Minä ajattelin että sellaista helluntailaisuus on, että sitä helluntai oli. Mutta, minulle selvisi, että oli erilaisia ryhmiä kaikkialla, ja niissä, ihan jokaisessa oli hienoja veljiä. Niinpä, minä yritin seistä niiden välissä avosylin, ja pyytää jokaista veljeä keskinäiseen yhteyteen niin, että meillä voisi olla keskinäinen yhteisymmärrys välittämättä siitä, mitä toiset uskoivat kunhan oltaisiin veljiä; sillä, minä olen varma, että jos olisi pitänyt panna itseni… Minussa on useita epäkohtia, joiden takia Jumala voisi osoittaa sormellaan päin kasvojani ja sanoa: ”Nuori mies, sinä itse olet kaukana täydellisyydestä.” Niinpä, sillä tavalla minäkin olen yrittänyt tuntea kaikkia kohtaan vetääkseni heitä yhteen. Siis, se, mihin minä pyrin on: keskinäinen yhteys. Jumala siunatkoon teitä aina!
12 Ja, kuten aloitin sanoa hetki sitten, kaiken tämän keskellä, on kuitenkin satoja paikkoja, jotka kutsuvat, ja lähetyskentät. Ja siis, minä lähden evankelioimismatkalle; käyn kaikkialla maassamme. Ja heti, sen jälkeen lähden ulkomaille lähetysmatkalle.
Ja itseni suhteen, mitä minulla ei ole aikaa selittää nyt, minä koetan saada jotakin Jumalalta, koska minä uskon, että lähestyminen… Kristuksen tuleminen on lähempänä kuin me osaamme edes ajatella. Minä uskon, että se on aivan ovella, ja se saa minut levottomaksi tästä: Olenko minä tehnyt parhaani? Olisiko minussa vielä jokin gramma, jonka voisin antaa Jumalan valtakunnan hyväksi? Onko vielä jotakin, mitä minä olisin voinut tehdä, sillä tämä on nyt se ainut tilaisuus, jonka me tulemme koskaan saamaan – juuri nyt.
13 Ja minä olen – olen torunut seurakuntaa, olen moittinut omaa kansaani, olen nuhdellut sisariamme hiustensa leikkaamisesta, nuhdellut meikkaamisesta; olen torunut veljiämme siitä, että he sallivat sen ja saarnaajiamme niin poispäin – en siksi, että minulla olisi jotakin heitä vastaan, vaan siksi, että minä olen ollut mustasukkainen heistä; he ovat Jumalan perintöomaisuutta.
Ja minä olen torunut saarnaajaveljiäni siitä, etteivät he– että he piirtävät itsensä yhden pienen piirin sisään. Siis, minusta… Jos olisi kirkkokunta, joka sanoisi: ”Me uskomme tähän, pilkku, ja siihen, minkä Jumala voi siihen lisätä…” Mutta, rakentaessamme omia kirkkokunnallisia piirejämme, me sanomme: ”Tähän me uskomme, ja piste”, ja Pyhä Henki tulee sisään ja lähtee saman tien ulos siitä.” Niin se on. Näettekö? Siis, jos me vain voisimme päättää lauseen pilkkuun, niin me todella jatkaisimme kehittymistä.
14 Hiljattain, minä pidin kokouksen luterilaisten veljien kanssa– ehkä te olettekin kuulleet siitä – Minneapolisissa, Minnesotassa; ja oi voi, eikö minua sen jälkeen nuhdeltu ja ojennettu 22-sivuisella kirjeellä. Siinä sanottiin: ”Tuo koko ajatus – minä ajoin eilisiltana 15 mailia sakean lumimyrskyn läpi ajatellen, että kuulisin Kristuksen palvelijaa, ja mitä minä kuulinkaan – puhtaaksi viljeltyä povaria [ennustajaa].” Ja, oi, siis hän sanoi: ”Koko ajatus siitä, että te, 15 vuotta lähetystyötä tehnyt mies, ja te sanotte saarnanneenne evankeliumia 25 vuotta; sitten minä kuulen teidän käyttävän sen laatuista kielioppia, jollaista te käytätte, ja sen laatuista oppia, jota te puhutte; te sanoitte jopa sellaista, ettei saatana muka voisi parantaa; häpeäisitte sellaista väitettä”, hän sanoi.
Ja minä ajattelin: ”Luterilaisen opiston dekaani!”
15 Ja hän sanoi: ”Pienen matkan päässä opistostamme, asuu eräs nainen, jolla on tuollainen ”apuhenki.” Hän panee päällensä ison esiliinan, ja sitten ihmiset tulevat ja hän asettaa kätensä heidän päälleen; ja sitten hän näpyttelee heidän verisuoniaan, ja ottaa vähän hiuksia ihmisen niskasta, ja rullaa sen kääröksi, ottaa siihen verta, ja kävelee joen rantaan siinä takana, ja heittää käärön päänsä yli siihen jokeen; lähtee kävelemään poispäin, kädet…”
Ja mies sanoi: ”Ja ihmiset seisovat paikalla, ja jos nainen joutuu katsomaan taaksepäin, se sairaus, joka tuon ihmisen veressä on… hiuksissa… sitten, kun ihmiset katsovat taaksepäin, tuo sairaus palaa tuohon ihmiseen, mutta jos ei katso, hän paranee.” Ja mies sanoi: ”Noin 20% ihmisistä paranee; ja sitten sinä väität, ettei saatana pysty parantamaan”, hän sanoi.
16 Siis tuo mies lähestyi asiaa älyllisesti aivan oikein. Mutta, veljet, se ei ole meidän lähestymistapamme – emme henkisellä tasolla, vaan Sanan tasolla. Minä ajattelin: ”No, 22-sivuinen kirje; eikä hän puhutellut minua edes veljenä; sanoi vain: ”Branham”, ja niinpä minä ajattelin: ”No…”
Hän sanoi: ”Ja te puhutte noista teidän vuosistanne; minä saarnasin evankeliumia silloin, kun te synnyitte”, hän sanoi.
No, minä ajattelin: ”Miehen, joka on saarnannut evankeliumia noin kauan, pitäisi osata suhtautua kunnioittavasti riippumatta siitä, mikä tuo mies on”, näettekö? meidän pitää kunnioittaa häntä. Niinpä, minä istuin alas, ja vastasin – raapustin vastauksen parhaani mukaan, kaksi sivua, että osoittaisin arvostavani häntä. Ja minä sanoin: ”Rakas, veli; arvostan varmasti noita monia vuosia, jotka te olette käyttänyt kaikkeen tähän. Minä kunnioitan sitä – Jumalan palvelijana; ja minä arvostan kritiikkiänne”, sanoin. Siis, ihmisen käytöksessä, joka ei pysty kestämään kritiikkiä, on jotakin vialla – ymmärrättehän – sillä, Jumala lähettää meille kritiikkiä ojentaakseen meitä, ja näyttääkseen meille meidän huonoja puoliamme. Arvostelu on auttanut minua kovasti – jos se on ystävällistä kritiikkiä – ei ilkeää, ja vihaista, vaan todella hyväntahtoista kritiikkiä. Niinpä minä sanoin: ”Minä arvostan sitä, herra.”
17 Ja sitten, minä sanoin: ”Yhden asian minä haluan todeta, kun te puhutte minun kieliopistani – tietenkään, minulla ei ole – minä en ole saanut koulusivistystä; se on totta.” Mutta, minä sanoin: ”Mikä minua hämmästyttää on, että luterilaisen opiston dekaani perustaa teologiansa kokemukseen [/tuntemuksiin] Jumalan Sanan sijasta, kun te puhuitte siitä, ettei noita voi parantaa.”
Minä sanoin: ”Jeesus sanoi: ’Jos saatana ajaa ulos saatanan, niin sen valtakunta on riitautunut itsensä kanssa.’ [Matt. 12:26] Hän ei kykene parantamaan. Siis, nyt te voitte… näettehän, jos hän pystyy… Jeesus sanoi, ettei hän pysty parantamaan ja te sanoitte, että hän pystyy parantamaan. Minä aion uskoa Jeesusta” – siis, pitää paikkansa – ”sillä Hän sanoi, että ’olkoon jokainen ihmisen sana valhetta’… ja Hän oli oikeassa. Ja minä sanoin: ”Minä uskon Jeesusta, ja minusta on yllättävää, että luterilaisen opiston dekaani perustaa oppinsa kokemuksiin, tuntemuksiin, Jumalan Sanan sijasta. Dekaanin, tai kenenkä muun hyvänsä, kenen tahansa saarnaajan pitäisi perustaa teologiansa Herran Sanaan”, minä sanoin.
Ja minä sanoin: ”Olen todella… Ja se, mitä te kutsutte ’povaamiseksi’, oletan, että te tarkoititte sillä erottamisen [/näkemisen] lahjaa. Tiesittekö te, että itse fariseukset ja saddukeukset kerran, esittivät saman väitteen nähdessään meidän Herramme tekevän samaa, ja nimittivät Häntä Beelsebuliksi? Entäpä, jos minä olenkin oikeassa? Siis, Jeesus sanoi, että kun Pyhä Henki tulee ja tekee näitä samoja asioita, niin sille, joka puhuu sitä vastaan, ei anneta anteeksi tässä maailmassa eikä tulevassa, vaikka olisi saarnannut 50 vuotta. Sana Pyhää Henkeä vastaan. Minä annan sen teille anteeksi, ja tiedän, että Jumalakin, sillä Hän tietää, että te ette ymmärrä asiaa”, minä sanoin. Ja minä kirjoitin hänelle niin kiltin kirjeen kuin vain osasin. Sain myöhemmin kirjeen, jossa sain kutsun tulla käymään.
18 Niinpä, minulla oli – anteeksi [veli Branham yskäisi] Minä olin Liikemiesten aamiaisella ja puhuin Täyden evankeliumin liikemiehille [STELK], ja herra Moore, veli Jack Moore – monet teistä veljistä tunteekin hänet – eräs tosi hieno mies, ja minä… hän… Tämä tohtori Hegre tuli veli Mooren tykö, ja kysyi häneltä, voisinko minä… voisiko hän tuoda minut hänen opistoonsa.
Ja minä ajattelin: ”Nyt ollaan vahvoilla!” Sillä, minä… veli Moore on teologi; ja niinpä minä ajattelin: ”Siis, hänet minun pitää ottaa mukaani.” Niinpä minä sanoin: ”Istu sinä minun vieressäni; ja jos hän puhuu joitakin sanoja ja kielioppia, jota minä en ymmärrä, minä potkaisen sinua tällä lailla sääreen, niin sitten sinä autat minut siitä eteenpäin.”
Ja hän sanoi: ”Selvä.”
19 Ja niin minä menin tuonne oppilaitokselle; ja päästyämme sinne, siellä oli suunnilleen tämän auditorion kokoinen tila päivällistä varten. Ja, he olivat norjalaisia ja päivällinen oli katettu – tosi, tosi hyvä. Ja dekaani istui toisella puolella ja hänen työtoverinsa vastapäätä.
Ja kun, minä olin lopettanut, hän sanoi: ”Veli Branham, minä haluat esittää sinulle muutamia kysymyksiä.
Minä sanoin: ”Antakaa minun ensin sanoa sananen. Mi – minä en ehkä kykene vastaamaan teidän kysymyksiinne – jos en pysty, niin varmaankin se käy, että veli Moore auttaa minua täällä – mutta minä en ehkä ole hyvä vastaamaan teidän kysymyksiinne, mutta teen, minkä voin”, minä sanoin.
Ja hän sanoi: ”Tässä se tulee: me olemme kuulleet helluntailaisista vuosia ja vuosia; me menimme katsomaan heitä, ja mitä me löysimmekään kuin pelkkää hyppimistä tuoleilla ja ikkunoiden kopistelua ja kaikkea sen kaltaista; ja mikä meteli, jollaista me emme koskaan elämässämme… mikä noilla ihmisillä on?” hän sanoi.
Minä sanoin: ”Pyhä Henki.”
Hän sanoi: ”Pyhä Henki?”
”Kyllä”, minä sanoin.
Hän sanoi: ”Oletteko te aina ollut helluntailainen?”
Minä sanoin: ”No, kerran minä kuuluin Lähetysbaptistiseurakuntaan, poikasena ollessani – minut vihittiin; heti vihkimyksen jälkeen, minä sain Pyhän Hengen; siispä luulisin, että olen ollut helluntailainen”, minä sanoin.
Hän sanoi: ”Siis, tarkoitatko sinä todellakin, että helluntailaiset, nuo helluntai-ihmiset, että Pyhä Henki saa heidät hyppimään tuolien yli ja hölmöilemään tuolla tavalla?”
Minä sanoin: ”Kyllä. Se on Pyhä Henki; kyse on siitä, että heihin on muodostunut niin kova paine – höyryä, että he puhaltavat sen ulos pillistä sen sijaan, että he panisivat sen koneeseen ja saisivat pyörät pyörimään. Näettekö? Siinä – siinä kaikki; juuri niin; höyryä on niin kovasti, että heidän pitää tuutata se ulos pillistä; siinä kaikki, mitä minä tiedän; he eivät pysty pidättelemään sitä pitempään”, minä sanoin.
Ja hän sanoi: ”No, siis…”
Minä sanoin: ”Jos minä saisin helluntailaiseen uskoon vietyä kristillistä perusopetusta, tai helluntaiuskoa perusopetukseen… nuo ihmiset ovat kyllä Jumalan palvelijoita, mutta he eivät oikeastaan tiedosta omaa asemaansa. Siinä kaikki”, minä sanoin.
Ja hän sanoi: ”No, mitä sinun mielestäsi meillä luterilaisilla on?”
Sanoin: ”Pyhä Henki.”
Silloin, hän pysähtyi, ja sanoi: ”Siis, minä en tiedä, mitä [enää] kysyä sinulta.”
20 Minä sanoin: ”No, minä ymmärrän, että sinulla on tuhansia eekkereitä täällä, mihin kylvää siementä; jos opiskelijoilla ei ole varoja, he voivat työskennellä opistolle tullakseen toimeen.”
Hän sanoi: ”Aivan.”
Niinpä, Herra antoi minulle pikku ajatuksen, ja minä sanoin: ”Herra, olipa kerran eräs mies, joka raivasi suuren pellon viljelläkseen maissia, ja hän istutti maissia peltoonsa. Ja seuraavana… Eräänä aamuna, hän lähti ulos; ja katsellessaan peltoansa, hän näki kaksi pientä lehteä.” Kaikki, jotka ovat kasvattaneet maissia, tietävät, kuinka se nousee; se, mitä me etelässä nimitämme oraaksi, nousee sillä lailla – kaksi pientä lehdykkää.
Ja minä sanoin: ”Mies seisoi kynnyksellä ja sanoi: ”Kiitos Herralle, minä sain maissisadon.” Minä sanoin: ”Siis, saiko hän todella maissisadon?”
Dekaani vastasi: ”No, hän sai alun.”
Ja minä sanoin: ”Siis, hän sai potentiaalisen [odotettavissa olevan] sadon. Näettekö? Hän sai sen pikkulapsen muodossa. Te, luterilaiset olette sitä”, minä sanoin.
21 Ja minä sanoin: ”Lopuksi se maissi kasvoi sellaiseksi, että siinä oli se tähkä [kukinto]; ja tiedättekö te, mitä se kukinto teki? Se katseli alas lehtiä ja sanoi: ’Noille, minulla ei ole enää mitään käyttöä. Minä olen kukinto.’ Mutta sen piti käyttää lehtiä monistamaan itsensä. Sitten, se teki siitä kukinnosta taas lehden ja tuotti tähkän.”
Minä sanoin: ”Siis, ensin olitte te, luterilaiset, toinen oli Jumalan metodistiliike, ja kolmas – tähkä, oli helluntairyhmä, joka palautti lahjat seurakuntaan, palautti sen alkuperäisen siemenen, joka meni maahan. Nyt on jälleen kyse palauttamisesta, kuten Joel sanoo.” Näettekö? Sanoin:”Siis, meidän tähkässämme on nyt runsaasti sientä [härmää], mutta meillä on myös vähän jyviä, tiedättehän.” Minä sanoin: ”Me…”
Ja hän sanoi: ”No…”
Minä sanoin: ”Se on se alkuperäinen siemen. Siis, helluntaiseurakunta on vähän kehittyneempi luterilainen seurakunta. Joka tapauksessa, jos ei olisi ollut lehtiä, ei olisi ollut kukintoakaan – lehden elämä tuotti tuon kukinnon, ja kukinnossa oleva elämä tuotti jyvän. Siis, se on elävän Jumalan edistynyt seurakunta.”
22 Dekaani pysähtyi, työnsi lautasensa syrjään; hän sanoi: ”Veli Branham, minä kävin kerran lännessä; …että hän… Minä kirjoitin… Minä kuulin eräästä kirjasta, jossa kirjoitettiin hengellisistä lahjoista. Minä lähdin länteen etsimään miestä, [kirjoittajaa]. Ja kun löysin, hän sanoi: ’Minä ainoastaan kirjoitin niistä; minulla ei ole niitä; minä vain kirjoitin niistä.’ ”No”, dekaani sanoi: ”olisin itse voinut tehdä sen. Minä kiertelin ympäriinsä ja huomasin tämän – kävin helluntailaisten ryhmissä ja niin edelleen; ja panin merkille, että he huutavat”, hän sanoi.
Nähkääs, se vain sattui tapahtumaan siellä: perkele lähetti hänet sinne väärään aikaan siis, kun ihmiset todella riemuitsivat siellä; ja siitä hän sen mielipiteensä sai, ja lähti pois. Näettekö?
Ja hän sanoi: ”Minä pyydän sitä kirjettäni, jonka teille kirjoitin, anteeksi; minä sain itseni sellaiseen tilaan, että olin sitä vastaan, ja minä jäin siihen sitten jumiin; ja minä sanoin, että te olette pelkkä povari. Minä pyydän teitä antamaan minulle anteeksi”, hän sanoi.
Minä sanoin: ”No mutta, ilman muuta, herra; minä en todella kanna mitään, enkä koskaan olekaan – minkä kerroin teille siinä kirjeessä.”
23 Minä halusin kuulla sen teidän huuliltanne; nyt veli Branham, minä ja kaikki minun oppilaani, meillä on Pyhän Hengen nälkä. Mitä meidän pitää tehdä?”
Siis, tiedättehän te, mitä minä sanoin hänelle, ettekö tiedäkin? Sanoin: ”Kääntäkää selkänne tähän suuntaan, ja kasvonne kohti seiniä ympärillänne; ja päättäkää päämäärä sydämessänne, ettette todellakaan nouse polviltanne, ennen kuin Jumala antaa teille Pyhän Hengen kasteen. Siis, älkääkä ajatelko sitä tai tätä tai mitään; pysykää paikoillanne ja sanokaa: ’Jumala, minä haluan Pyhän Hengen.’” Minä menin paikalle, ja panin käteni ihmisten päälle ja 40 heistä sai Pyhän Hengen siinä paikassa. Ja heitä on nyt noin 500, vahvaa, toimivaa, heillä on merkkejä, ihmeitä ja niin edelleen. Näettekö?
24 Veljet, minä uskon, että meillä on se, mikä maailman pitää saada; mutta meidän on lähestyttävä sitä tavalla… Mitä, jos te olisitte timpuri? Minä otan tämän miehen tästä [rivin] päästä, tai sitten veli Bordersin tuolta, joka on puuseppä, tietääkseni. No, entä, jos hän hakkaisi vasaralla, tällä tavalla, nauloja, ja minulla olisi jonkinmoinen automaattinaulain, johon minä kaataisin pöntöllisen nauloja ja pitäisin sitä näin, ja ”prrrt”, ja naulaisin levyt noin vain, paljon paremmin, kuin hän vasarallaan? Siis, jos minä kävelisin hänen eteensä ja sanoisin ”No, poika, sinä et ole päässyt vielä edes alkuun; et ymmärrä asiasta yhtään mitään; siis, sinähän murskaat sormesi; voi, eihän tuo sinun vehkeesi ole mistään kotoisin”, minä loukkaan häntä. Minä en ikinä myy vasaraani; pitää paikkansa. Näettekö? Minä lähestyn asiaa sillä, mitä minulla on; minun värkkini, jonka minä tunnen, on parempi kuin hänen, mutta minun pitää muistaa, minun pitää lähestyä häntä oikealla tavalla.
Ja jos, minä menen hänen eteensä ja sanon: ”Hyvää päivää herra. Minun nimeni on Branham.”
”Minun on Borders.”
”Minä näen, että te olette timpuri.”
”Kyllä, kyllä olen, herra.”
”Minä uskon todella, että te olettekin oikea timpuri.”
”Kyllä.”
”Minä katselin, miten te käsittelitte – käsittelitte vasaraanne.”
”Oi, kyllä. Vanha Betsy on ollut minun kanssani jo kauan.”
Minä sanoin: ”Juu; se onkin hyvä. Kyllä, tosi hyvä, onkin. Ja te osaatte todella käsitellä sitä; kyllä.” Jatketaan eteenpäin, puhutaan hänelle hetki. Oletteko te koskaan kuullut uudesta sellaisesta ja sellaisesta vasarasta?”
”Ei, enpä usko, että koskaan olen.”
”No, tässä se on. Naulat pannaan tähän ja vain naulataan nuo levyt kiinni tuohon; katsokaa aikaa, jossa se tämän tekee; millainen tuote minulla onkaan.” Esitetään hänelle se sillä lailla. Sanon: ”Ottakaa se. Kokeilkaa sitä jokunen päivä niin te tiedätte, mitä ajatella siitä. Minä tulen takaisin.” Näettekö? Jos se on oikeanlainen vehje, se myy itse itsensä. Tehän ymmärrätte, mitä minä tarkoitan, veljet, ettekö ymmärräkin? Näettekö?
25 Siis, meidän asiamme on oikea. Se on todellinen, aito asia. Meidän pitää lähestyä ihmisiä oikein. Näettekö? Siinä se on. Näettekö? Tätä on Pyhä Henki. Minä uskon siihen kaikesta sydämestäni.
En usko, että veljet ovat luopioita; minä uskon, että he ovat veljiä. Minä en usko siihen, että Henki, joka näkee ajatukset, on mikään povaaja. Minä uskon, että kyse on Pyhästä Hengestä, joka ilmaisee itsensä seurakunnassaan, ja saa seurakunnan palaamaan omalle paikalleen. Ja jos, meillä vain olisi jokin tapa, jolla ottaa haltuun koko helluntailiike, hajottaa pikkuväliseinämme ja olisi paikka, johon kokoontua ja olla yhdessä taivaallisissa Kristuksessa Jeesuksessa, johon meidät on kastettu yhden Hengen kautta – oi, uskon, että silloin tulisi olemaan merkkejä, jollaisista ei vielä koskaan ennen ole edes tiedetty. Ja jos me vain voisimme lähestyä metodisteja, baptisteja, helluntailaisia, voisimme mennä kaikkialle, kaikkiin paikkoihin, minä uskon, sen voi tehdä, veljet.
26 Minä en halua seistä täällä; minä haluan lukea muutaman sanan tai kaksi Raamatustani ja puhua teille hetkisen. Mutta, minä halusin… Minä tiedän, että teidän pitää lähteä, ja niin minunkin, ja minulla on aamiainen lauantaiaamuna ja sitten odotan saavani viipyä maanantai-iltaan asti ja pitää täällä vielä yksi [kokous]; en vielä tiedä. Minun täytyy keskustella veli Bordersin kanssa ja niin edelleen. Mutta minä haluan jättää teillä tämän: olen täällä auttamassa teitä. Se on… Meidän ei muuta tarvitse kuin vain istua yhdessä jokunen minuutti; minä toivoisin me voisimme viipyä täällä siihen asti, kun kokous alkaa tänä iltapäivänä, sitten huomisaamuna tulen takaisin. Ja minä kuuntelin, mitä teillä, veljillä oli sanottavaa, ja kuinka minä arvostaisinkaan sitä.
Mutta siis, että te tietäisitte, mitä minulla on sydämellä; minä arvostan teitä ja teen kaiken voitavani auttaakseni teitä – veljinäni – sillä, mitä Jumala on tämän pikku palvelustehtävän kautta antanut minulle, ja antanut teille niin, että me yhdistäisimme ne nyt ja katsomme, mitä me voisimme tehdä hänen valtakuntansa hyväksi. Painetaanpa päämme hetkeksi ennen, kuin me lähestymme Hänen Sanaansa.
27 Armollisin Jumala, me tulemme eteesi Jeesuksen Kristuksen nimessä nöyrin, katuvaisin hengin, murtuneina, Herra, tietoisina siitä, että meitä tullaan työstämään, kuten tuo profeetta meni savenvalajan huoneeseen muovattavaksi; ja Isä, meidän sydämemme halu tänä aamuna on, että sinä murtaisit meidät niin, että meistä muovattaisiin erilaisia hahmoja, persoonia, jotka edustaisivat Jeesusta Kristusta. Ota minun mieletön sydämeni, Herra; ota minun takeltelevat sanani ja hajota ne osiin, Herra; särje minun oma tahtoni ja valmista uusi persoona Kristuksessa. Suo se, Herra. Se on meidän sydämemme halu; siksi me olemme täällä.
Ja Herra, minä rukoilen, että sillä aikaa, kun me puhumme, että sinä, joka olet tämän alttarin yllä, jonka ääressä tämä rakas juutalainen veli, veli Michaelson uskoo sinuun, siunaisit häntä; ja me olemme kiitollisia tästä mahdollisuudesta olla täällä, tässä kristityssä synagogassa.
28 Siunaa meitä yhdessä nyt, kun me odotamme hetkisen Sanan lukemista; siunaa se meidän ajatuksiimme; siunaa meidän jumalanpalveluksemme, Herra. Jumala, sinä tunnet meidän sydämemme ja minä haluaisin tulla neulotuksi veljieni kanssa yhdeksi sydämeksi ja yhdeksi sieluksi ja yhtä päämäärää varten täällä, tässä pimeässä, synkässä 20. vuosisadan maassa, täällä vuonna 1962, lähellä vuosisadan vaihdetta – aika on lopussa.
Ja täällä länsirannikolla, jonne sivilisaatio on vaeltanut idästä länteen, ja me tiedostamme, ettei se voi kulkea enää yhtään edemmäksi. Me palaamme takaisin itään ja jätämme tämän rannikon, Ja niin kuin sivilisaatio on kulkenut, me näemme, että aurinko kulkee idästä länteen, ja oli aika, jolloin Poika tuli itäisten ihmisten ylle, ja Hän näytti suurta valoa, ja merkkejä siitä, että Hän oli Messias; ja Hän lupasi…
29 Profeetta sanoi, että tulisi olemaan päivä, jota ei voi nimittää päiväksi eikä yöksi. Meillä on ollut nyt tuo synkkä, sumuinen lähes 2000 vuotta kestänyt päivä, jolloin juuri ja juuri on voinut uskoa valoon [/valoa] sen verran, että on pystytty liikkumaan tietäen, että Hän oli Jumalan Poika, joka rakensi meille seurakunnan, ja järjestelmän [/organisaation], ja yrittää pitää meidät sisarina ja veljinä yhdessä, ja saada heidät elämään oikein… Mutta Herra, sumu on hälvenemässä ja läntisen maailman ihmisille on tulossa Valo, tuo sama Poika, samoine merkkeineen ja evankeliumeineen, ja ennalleen palauttamisineen.
Sinä lupasit, että viimeisien päivien aikana tulisi sanoma, joka palauttaisi lapsien uskon isille. Oi, Jumala, suo meidän palata alkuperäiseen helluntaihin. Suo meidän palata tuohon suurenmoiseen uskoon, joka kerran annettiin pyhille.
30 Synnyttäköön tuo suurenmoinen Jumalan morsianpuu, jonka tuo heinäsirkka [kalvajasirkka KR33] söi, latvastaan hedelmiä, jotka illan valo kypsyttää Jumalan Pojan tulla. Suo se, Herra. Auta meitä, kun me yhdistämme voimamme tämän päämäärän hyväksi.
Me luovutamme itsemme sinulle; me olemme sinun; toimi kanssamme niin kuin hyväksi näet. Me jätämme itsemme sinun käsiisi tänä aamuna, tässä synagogassa, Herra. Ja toteutukoot sinun suunnitelmasi meidän elämässämme, kun me omistamme itsemme kokonaan sinulle, ei, kuten Simson; Simson antoi voimansa, muttei sydäntään. Jumala, tulkoon meidän sydämemme, voimamme, kaikkemme luovutetuksi sinulle; tee niistä suuria; tee ne moninkertaisiksi Jumalan valtakunnan hyväksi. Me pyydämme tätä Jeesuksen nimessä; aamen.
31 Psalmi 16, minä luen vain viimeisen jakeen:
Sinä osoitat [neuvot] minulle elämän tien. Sinun kasvojesi edessä on yltäkylläinen ilo, sinun oikeassa kädessäsi ikuinen ihanuus. [KR 92; 33]
Ja nyt, siis, minä en yritä saarnata; minä yritän vähän puhua teidän kanssanne hetken, tai sanotaan vaikkapa noin 15 – 20 minuuttia.
Daavid puhuu tässä elämästä: ”Sinä osoitat minulle elämän tien”, panitteko te sen merkille? Ei, ”Näyttäisitkö minulle?” tai: ”Voisitko näyttää minulle”, ”minä toivoisin, että näyttäisit minulle”, vaan ”sinä ilmoitat minulle.”
Minä uskon, että jokainen, jonka Jumala on kutsunut, kuulee ja tulee. Siis, minä uskon, että se on juuri sitä, minkä me kohtaamme kokouksissamme. Me voimme ainoastaan kylvää siemenen. Jotkut tulevat putoamaan tienviereen, jotkut sinne suuntaan, jotkut tähän suuntaan, mutta jotkut tulevat putoamaan hyvään maahan. Pitää paikkansa. ”Osoitat minulle elämän tien.”
32 Siis, elämä on suurinta, mitä me voimme saavuttaa. Mitään suurempaa ei ole, kuin elämä. Jos minä voisin mennä kirkkauteen tänä aamuna, ja me voisimme kaikki mennä sinne, ja voisin tavata Aabrahamin:
”Abraham, mikä on suurin asia, mitä on?”
Hän sanoisi: ”Elämä.” Sillä, mitä jokin muu on, ei ole merkitystä. Elämä on suurin asia, minkä kukaan voi saavuttaa – elämä on. Mitä te voitte antaa elämästänne? Minulla on kotonani eräs kirja; ja minä luulen, että sen kirjoitti veli Nugent, vankilapastori. Ja hän tuo tässä kirjassa esiin todistuksia merkkihenkilöistä, jotka ovat kuolleet maan päällä Kristuksesta tähän päivään. Ja hän todistaa pahoista merkkihenkilöistä ja hän todistaa hengellisistä merkkihenkilöistä toisella puolella kirjaa. Ja minä luin – luulisin, että se oli Englannin Maria Verinen, kun hän sanoi: ”Jos minä voisin… antaisin valtakuntani viidestä elämän lisäminuutista”, tuon valtakunnan, jonka takia hän tapatti niin monia – ja niin edelleen, ja silti, hän olisi antanut tuon valtakunnan muutamasta elämän lisäminuutista.
33 Minä muistan yhä Paul Raderin todistuksen silloin, hänen kuollessaan rukoushuoneessa tai, siellä, missä se heidän rukoushuoneensa oli, kun hän sanoi… Hänen kuollessaan, hän kutsui Lukea, veljeään. He olivat ystäviä Billy Paulin, poikani kanssa – ja minun.
Ja, siellä oli kvartetti laulamassa, käsittääkseni Moodyn koulusta. Ja Paulilla oli kyllä huumorintajua; ihmiset lauloivat ”Suo kohti Herrani”, niin hän sanoi: ”Oho, kuka on kuolemassa, minä vai te? Vetäkää nuo verhot syrjään, ja laulakaa jokin reipas gospelkappale.” Ja sitten alettiin laulaa: ”Ristinsä juurelle pakenin…” tai jotain sellaista – kvartetti; ja hän sanoi: ”Missä Luke on?”
Hän oli viereisessä huoneessa. Hänet tuotiin sisään; hän otti Lukea kädestä; hän sanoi: ”Luke, ajattele. Viiden minuutin kuluttua, minä tulen seisomaan Jeesuksen Kristuksen edessä puettuna Hänen vanhurskauteensa.” Sillä tavalla minä haluan lähteä.
34 Dwight Moody – tehän tiedätte, millainen hänen todistuksensa oli, kun hän nousi ylös ja sanoi: ”Onko tämä kuolema? Minun kruunajaispäivänihän tämä on”, hän sanoi. Sillä tavalla minä haluaisin lähteä.
Minä pitelin lähtevän, rakkaan äitini kättä tässä hiljattain. Pidin vaimoani kädestä hänen lähtiessään. Minä tarkkailin heitä, kun he tulivat tiensä päähän. Elämä on suurenmoisin asia, mitä on, ja niillä, joilla ei ole toivoa sen jälkeen, kun tämä on ohi, se on hirveä asia. Me kävelemme pitkin elämän teitä.
Monet ihmiset sanovat: ”Mitä elämä on? Mistä sen voi löytää?” No, se on kaikkialla ympärillämme. Jumala on tehnyt sen niin kovin…
35 Jopa Job, me muistamme, että Jobin kirjassa kysytään siitä. Me kuulemme elämämme varrella, me kuulemme ihmisten kyselevän sitä.
Se tuo minun mieleeni erään pojan, joka asui Jeffersonvillessä, missä minäkin asun. Kerrotaan, että eräänä päivänä hän meni äitinsä luo ja hän sanoi: ”Äiti; tämä Jumala, josta sinä puhut, on todella merkittävä persoona; voiko kukaan nähdä Häntä?”
Äiti vastasi: ”Kysy paimenelta.”
Ja niin poika meni pastorin luo ja kysyi häneltä; ja hän vastasi… ei, se oli pyhäkoulunopettaja; ja pyhäkoulunopettaja sanoi: ”On parasta kysyä pastorilta.” Opettaja ei tiennyt.
Ja niinpä, hän meni pastorin tykö, ja kysyi häneltä; ja hän sanoi: ”Ei, ei, poika. Kukaan ei voi nähdä Jumalaa, ja jäädä henkiin. Jumalaa ei näe”, hän sanoi. No, sehän oli pikkukaverille pettymys.
36 Siellä asui eräs vanha kalastaja. Ja eräänä päivänä tämä vanha kalastaja oli joella, kalassa, ja tuli myrsky. Ja kuten monet teistä, luulisin, ovat idästä ja tietävät, miten… se raastaa lehdet puista. Ja kalastaja tuli pitkin jokea; ja tuo pikkupoika istui hänen veneensä perässä. Ja aurinko oli laskemassa länteen ja joen ylle tuli sateenkaari. Ja tuo vanha kalastaja, soutaessaan… Ja vesi oli asettunut myrskyn jäljiltä, ja kaikki oli raikasta, ja kukat tuoksuivat, Ja hänen siinä soutaessaan, suuria hopeisia kyyneleitä alkoi tipahdella hänen parralleen, kun hän katseli sitä.
Ja se pieni poika katseli ympärilleen nähdäkseen, mitä mies katseli; hän katsoi vanhaa kalastajaa. Ja hän nousi veneen perästä sen keskelle, ja istuutui vanhan kalastajan viereen, ja hän sanoi: ”Herra, minä haluan kysyä teiltä jotain. Minun äitini ei kyennyt vastaamaan, eikä minun pyhäkoulunopettajani, eikä pastorinikaan; koska Jumala on niin suuri, niin pystyykö kukaan ihminen näkemään Häntä?” hän sanoi.
Ja vanha kalastaja veti kahvat syliinsä, painoi pojan pään olkaansa vasten, ja sanoi: ”Jumala sinua siunatkoon, kultaseni. Kaikki, mitä minä olen nähnyt näiden 40 viimeisen vuoden aikana, on ollut Jumalaa.” Näettekö? Hän oli… Teillä pitää olla jumala täällä [sisällä] nähdäksenne Hänet tuolla [ulkopuolella]. Näettekö? Sisällänne oleva Jumala katsoo teidän silmienne kautta.
37 Minä katson puuta tien toisella puolella. Ajattelen nyt, kun tulin Mojave aavikon yli, tai tuon aavikon yli tänne, kaikki näytti niin kuolleelta. Ja kun pääsin likelle Coloradojokea, siinä oli pikkuinen vihreä pensas. Se oli todella silmäänpistävä. Minä ajattelin: ”Mistä se oikein saa elämänsä?” Siis, sillä oli elämä. Se oli elävä. Jumala on elämässä. Hän on… Kaikki, millä on elämä, on Jumalaa sisässä.
Job sanoi eräänä päivänä: ”Kun puu kuolee, se kasvaa uudelleen; mutta kun mies kuolee, hänen voimansa on poissa, missä hän on? …hänen poikansa tulevat valittamaan ja kunnioittamaan häntä, mutta hän ei siitä tiedä. Oi jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut.” [Job. 14:7, 10 ,?, 13]
Ja hän oli nähnyt; hän havaitsi Jumalan, Hänen luonnossaan, elämässä; miten pienet kukkaset nousevat, ja seisovat, ja hetkisen kuluttua… Se on kaunis, ja kukkapenkissä on joitakin nuoria ja joitakin keski-ikäisiä ja joitakin vanhoja, mutta kun pakkanen iskee niihin, se tappaa ne kaikki. Ja pikku kukkanen pudottaa terälehtensä. Ja sen kukan nupusta tulee pikkuinen, musta siemen, pieni, pikkuruinen kaveri tipahtaa…
Ja niin kummalliselta kuin se tuntuu… Mutta silti, Jumala pitää tuolle kukkaselle hautajaiset. Tiesittekö te sitä? Tulee kaatosade, ja se itkee vettä valtavin pisaroin. Ja Jumala hautaa tuon pikku siemenen maahan. Sitten kuvaan tulee talven pakkaset, ja jäädyttää sen, se halkeaa; malto pursuaa sen sisältä. Kaikki nähtävissä oleva luonnollinen, on lähtenyt.
38 Tiedemies voi ottaa kourallisen tuota tomua ja viedä laboratorioon ja tutkia sitä edestä ja takaa; eikä siitä voi löytää elämän itua. Sitä ei ole. Kalium ja kalsium ja raakaöljy ja kosteus, kaikki, mikä sen sisällä oli, on palannut tomuun, mutta sinne jonnekin on kätketty elämän itu. Ja yhtä varmasti kuin aurinko nousee jälleen keväällä, se virkoaa henkiin. Jumala on järjestänyt sen.
Jos te päällystätte koko pihanne betonilla, talvella, asennatte kiviä, missä sitten teidän suurin osa nurmikkoanne onkaan? Sehän on sen käytävän reunoilla. Miksi? Se johtuu siemenistä, jotka te peititte. Ja kun aurinko alkaa paistaa tuohon kasvitieteelliseen elämään, pienet elämän idut löytävät tiensä tuon betonin reunamille, jokaisen kiven yli, jokaisen kepin ali, kunnes se pistää pikku päänsä esiin, ja kiittää elämän Jumalaa. Tuota elämää ei voi piilottaa. Sitä varten, veljet, me olemme täällä; tuottaaksemme elämää.
39 Vähän aikaa sitten, istuskelin syömässä erään vanhan metodistisaarnaajan kanssa; vanha hurskas Jumalan pyhä. Hänellä oli Pyhä Henki – elämässään. Ja me kuuntelimme radiosta maanviljelijän tuntia, Louisvillesta. Ja 4H-kerholla oli vehje, jolla pystyi saamaan aikaan niin hyviä maissin siemeniä, että niistä tuli yhtä hyvää maissileipää kuin pellolla kasvaneesta – samanlaista maissihiutaletta. Ja oikeastaan, ne [jyvät] voidaan leikata auki, panna ne laboratorioon, ja niin että sen ydin on oikealla kohdalla, kosteutta on riittävästi, ja kalia ja kaikkea, mitä maississa on. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Jos kerran sekoitat ne keskenään, et voi enää erottaa, kumpi on kumpi, se oli niin täydellinen.
Mies sanoi: ”Ja ainoa tapa ottaa selvää siitä, kumpi on kumpi, että ne haudataan. Se, joka tekee juuria, on oikea, ja siinä se on. Sillä, jonka Jumala kasvatti, on elämä, joka herättää sen henkiin.”
40 Ihminen saattaa näyttää kristityltä, esittää kristittyä tai vaeltaa kuten kristitty tai niin edelleen, mutta ilman tuota elämän siementä, hän ei voi nousta kuolleista.
Jeesus sanoo: ”Minä tulin siksi, että teillä voisi olla elämä”, zoe, Jumalan oma elämä heissä. Ja on… Kaikella, millä on alku, on loppu. Sellaisilla asioilla, joilla ei ole alkua, ei ole loppua. On yksi ainoa asia, jolla ei koskaan ole ollut alkua, se on Jumala. Ja meistä tulee Hänen lapsiaan, osa Hänestä, silloin Zoe, Jumalan oma elämä, ikuinen elämä on annettu meille. Ja se on ainoa tapa, jolla meidän on mahdollista elää. Ja se on ainoa tapa, jolla meidän ulkopuolella olevat, kadotetut ystävämme, jopa seurakunnan jäsenet, voivat herätä henkiin, on että tuo Zoe on välitetty heille, ja meistä tulee osa [sitä(?)].
41 Oletteko panneet merkille, että helluntaina, miten tuo suuri tulipatsas, jonka me kaikki tiedämme liiton enkeliksi, joka on Jeesus Kristus, joka… Mooses piti Kristuksen pilkan suuremmaksi rikkaudeksi, kuin Egyptin aarteet, sillä hän unohti Egyptin, ja seurasi tuota suurta sanansaattajaa, tätä valoa.
Helluntaipäivänä, kun tämä suuri valo tuli sinne, Jumala jakoi itsensä. Tulikielet asettuivat kunkin päälle, ja ihmiset tulivat täytetyiksi Pyhällä Hengellä ja alkoivat puhua muilla kielillä sen mukaan, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi; Jumala jakoi oman, ainoan olemuksensa ollakseen seurakunnassaan, jakoi elämänsä kansansa kanssa. Se sanoma meidän pitää saada ihmisille; ilman sitä, he kuolevat; heidän pitää se saada.
42 Minun oma äitini nukkui hiljattain pois. Kun minä olin hänen vierellään, niin hän sanoi: ”Billy…” Me kaikki elossa olevat lapset olimme siellä; kaksi meistä kymmenestä oli jo lähtenyt. Ja tyttö… Äiti katsoi minua ja sanoi… hän katsoi ensin Deloresia; hän sanoi: ”Minun ensimmäiseni, ja viimeiseni.” Ja äitini oli lempeä kristitty; ja minä johdatin hänet Kristuksen tykö, ja kastoin hänet vuosia sitten.
Ja hän sanoi: ”Delores, sinä olet ollut hyvä minulle; olet auttanut minua. Sinä olet pyykännyt minulle, kun tulin vanhaksi enkä kyennyt enää pyykkäämään; tulit käymään ja siivosit kotini; sinä teit näitä asioita; minä rakastan sinua, kultaseni”, hän sanoi.
Ja Delores, nuori kristitty, seisoi siinä henki kurkussa, katseli alas ja hän sanoi: ”Äiti, se oli niin pientä.”
Äiti sanoi: ”Billy, sinähän näit, ettei minun tullut nälkä.”
Ja minä sanoin: ”Äiti, kuinka monta kertaa sinä lähdit pois pöydästä niin, että minä sain edes jotakin syödäkseni, kun me – meillä ei ollut mitään syötävää? Sinä teit sen velvollisuudesta, äiti”, minä sanoin.
Ja äiti sanoi: ”Sitten sinä olet ollut minun hengellinen oppaani, Billy; sinä kastoit minut; sinä opetit minulle elämän tien.”
Minä sanoin: ”Äiti, sinä tiedät, että meillä on katolinen tausta.” Ja minä sanoin: ”Sitten – minä kävin kirkossa ja siellä sanottiin: ’Tämä on oikea Seurakunta’, mutta se oli Sanan vastainen. Minä menin seurakunnasta toiseen ja huomasin, että niissä aina oli jotain sananvastaista; ja niinpä minä pitäydyin Sanassa, äiti. Minä koetin aina kertoa sinulle, mikä oli oikein, ja johdattaa sinut Kristusta kohti”, minä sanoin. Ja tuo vanha pyhä lähti kohtaamaan Jumalaa; ja silloin, minä luovutin hänen sielunsa takaisin Jumalalle.
43 Delores soitti minulle ja sanoi: ”Billy, minä en vain pääse tästä yli. Äiti…” hän sanoi.
Minä sanoin: ”Delores, katso sen tien, jolla sinä asut, toiselle puolelle. Eikö siellä seisokin kookas tammi?”
Hän sanoi: ”Kyllä.” Se tapahtui jokunen päivä ennen äidin kuolemaa; ja Delores sanoi: ”Kyllä.”
Minä sanoin: ”Se tulee nyt kaatumaan. Noin kuukausi sitten, nuo lehdet olivat aivan kauniit ja vihreät”, minä sanoin.
”Niin, Bill”, hän sanoi.
Sanoin: ”Kun oli… Miltä se näyttää nyt?”
Ja hän sanoi: ”No, ne lehdet ovat keltaisia ja ruskeita ja vihreitä, punaisia.”
Ja minä sanoin: ”Delores, mikä saa ne muuttumaan keltaisiksi, ruskeiksi, vihreiksi ja punaisiksi?”
Hän sanoi: ”Ne kuolevat.”
Sanoin: ”Milloin puu oli kauneimmillaan?”
Hän sanoi: ”Nyt.”
Minä sanoin: ”Raamattu sanoo: ’Kallis on Herran silmissä Hänen hurskaittensa kuolema.’” Näettekö? Silloin on se hetki. Minä sanoin: ”Elämä palaa takaisin. Elämä on puu; me kaikki riipumme elämän puusta. Näin se on.
44 Herra Wood, joka on kirjamyyjänä kokouksessa. Hän oli Jehovan todistaja. Ja hän oli – hänellä oli poika, joka on hänen mukanaan täällä; hänen säärensä oli vääntynyt pystyyn polion takia tällä tavalla. Ja hän oli yhdessä kokouksessamme Louisvillessä, ja hän kiinnitti huomionsa ajatusten paljastamiseen; ja hän sanoi: ”Siis, tuo vaikuttaa minusta oikealta.”
Ja hän lähti Houstoniin, Texasiin, kun minä olin siellä veli Kidsonin kanssa silloin, kun tuo kuva Herran enkelistä otettiin. Ja siis, se on otettu useita kertoja ja aivan hiljattain viimeksi taas – Saksassa otettiin monta kertaa.
45 Niinpä – ja veli Wood oli tuonut poikansa mukanaan ja hän oli eräässä niistä kokouksista; ja he istuivat aivan takana, melkein puolen korttelin, tai pitemmän matkan päässä. Yhtenä iltana seisoin lavalla, en ollut kuullut hänestä koskaan eläissäni, minä vain seisoin siellä ja katselin ympäriinsä. Näin havaitsin, että edessäni oli näky, ja sanoin: ”Täällä on mies; hän istuu kaukana takana; hän ja hänen vaimonsa. Ja he ovat Kentuckyn osavaltiosta, läheltä paikkaa nimeltä La Grange, Kentuckyssa. Hänen nimensä on Wood; hän on timpuri; hänellä on poika, jonka jalan polio on vahingoittanut niin, että se on kääntynyt pystyyn. Näin sanoo Herra, se poika on parantunut’”, ja jatkoin siihen tapaan. Ja Woodin vaimo oli metodisti – tai Church of Godista, Andersonin Church of Godista. [Eräs helluntaiseurakunta.]
Minä sanoin: ”Kuulitko sinä sen, Ruby?” Ja veli sanoi [pojalle]: ”David, nouse ylös.” Se hänen jalkansa oli yhtä kunnollinen kuin toinenkin. Hän on täällä kokouksessa; ja sitten tuo Jehovan todistaja antoi itsensä Kristukselle.
46 Ja sitten, sen jälkeen hänen veljensä tuli… siis, mehän tiedämme, miten Jehovan todistajat suhtautuvat; hän tuli heille erottamaan hänet heidän veljesyhteydestään. Hän sanoi: ”Kuunteletko sinä tuollaista? Menevätkö nämä tällaiset valhejutut läpi noin vain? Oletko sinä ollut…? Hänen isänsä on lukijana Jehovan todistajissa; hän sanoi: ”Jos minä kuunaan tapaan tuon miehen, minä annan hänen kuulla kunniansa. Minä kyllä tunnen sen opin, jonka sain isältäni”, hän sanoi.
Hän sanoi: ”Tuolla hän leikkaa ruohoa.”
Ja minä tulen paikalle vanhassa kauhtuneessa hatussani, siis, ja istuin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän sanoi: ”No”, hän sanoi, ”kuulkaahan, herra Branham, meidät on kasvatettu Jehovan todistajiksi”, hän sanoi.
Minä sanoin: ”Sehän on hienoa. Minä olisin mieluummin russellilainen, kuin ettei olisi valoa ollenkaan”, sanoin. Ja jatkoin enkä välittänyt mistään, mitä hän sanoi, ja puhuin hänelle niin hyvin kuin pystyin. ”Minä ymmärsin, että te olette nainut mies, ja teillä on kaksi lasta, mutta te olette eronnut vaimostanne”, minä sanoin.
47 Ja hän katsahti Banksiin – se on herra David Woodsin isä, hän, joka on täällä kokouksessa. Hän katsoi… Hän ajatteli, että ehkä herra Wood oli kertonut minulle sen, ja minä sain hänen ajatuksestaan heti kiinni. Näettekö?
Sitten, minä sanoin: ”Te varmaan luulette, että veli Banks on kertonut sen minulle. Ei kertonut. Hän ei ole kertonut mitään suvustaan”, mutta minä sanoin: ”Ehkä te ajattelitte Banksin kertoneen sen minulle… Toissayönä te olitte punaruskeatukkaisen naisen kanssa. Te olitte hänen kanssaan sisällä, kun hänen rakastajansa tuli ovelle, ja koputti oveen. Ja nainen meni ovelle eikä halunnut päästää teitä sinne, ja te katselitte ikkunasta. Se olikin hyvä juttu, koska mies olisi ampunut teidän aivonne pihalle.” Minä sanoin: ”Se mies seisoi siellä tummassa puvussa ja punaisessa solmiossa.”
Voi, mies oli kellahtaa lattialle. Hän sanoi: ”Tuo pitää paikkansa. Se on totta. Ja siitä paikasta minä kastoin hänet. Ja jonkin päivän päästä, hänen isänsä tulee paikalle. Ja hänen sisarensa tulee paikalle. Hänen oli tarkoitus tulla panemaan molemmat pojat ojennukseen. Minä kastoin hänet samana päivänä kuin hän tuli, samasta syystä. Ja isä tulee paikalle ja hän oli aikeissa panna meidät kaikki ojennukseen; hän halusi voittaa meidät.
48 Minä sanoin… hän oli siis kalamies; minä sanoin: ”Siis, Banks, viedään hänet kalaan.” Ja niinpä me lähdimme joelle. Oli satanut koko yön. Tehän tiedätte, millaista idässä on. Vesi nousee joissa, ja sellaista. Olimme menossa Wolf Creekin padolle, ja matkalla… mies ei vielä sanonut mitään uskonnosta, tiukka vanha mies. Ja hän sanoi… ja hän oli niin fiksu kuin vain voi olla; hän lähti joelle…
Minä sanoin: ”No…” Ja samassa, minä näin edessäni siinä istuessani näyn. Banks ajoi; minä katselin näkyä; minä sanoin: ”Siis, jokainen virta, jonka me ylitämme…”
Hän oli juuri sanonut; silloin illalla hän oli sanonut: ”Jos minä näen jotakin tuollaista, minä uskon.”
Ja niinpä sinä aamuna… Herran armosta, minä sanoin: ”Jokainen virta, jonka me ylitämme, tulee olemaan mutainen, kun me pääsemme Wolf Creekin padolle… sade kulki padon yli ja se – tai padon alapuolelta yli, eikä se tule olemaan mutainen, ja me tulemme kalastamaan tänään. Me emme saa mitään tänään, ennen iltaa. Ja sitten herra Wood, täällä, Banks Wood, te tulette saamaan pikkuisen kissakalan. Minä saan noin 20-paunaisen* ja jotkut painavat kymmenisen paunaa kappale. Te kalastatte samalla vieheellä, samasta paikasta, ettekä saa mitään. Me kalastamme kello 11:en illalla; kalat lopettavat syönnin. Me lähdemme sisälle ja nautimme illallisen yhdentoista aikaan illalla; jäämme koko yöksi. Ja seuraavana aamuna, me lähdemme ulos ja minä saan suuren kalan, jolla on suomut, ja se tulee olemaan viimeinen, mitä saadaan. Me emme tule… Me kalastamme koko päivän, emmekä saa mitään.” [*n. 9 kg]
Ja tuo vanha mies katseli vähän ympärilleen vähän oudosti. Me lähdimme, ja kaikki tapahtui aivan täsmälleen niin, kuin tapahtui. Ja kun minä palasin rannalta sinä iltana, hän sanoin: ”Tässä on vettä. Mikä minua estää tulemasta kastetuksi?” Ja samanlaisia on koko joukko. Voi että on loistavaa tietää, että me olemme kiinni Puussa.
49 Siis, oli… Herra Wood ja minä, olimme oravametsällä. Kuten tiedätte, minä metsästän mielelläni. Ja me olimme yhdessä metsästämässä oravia Kentuckyssa parisen vuotta sitten. Olin siellä sinä syksynä lomallani. Olen metsästänyt Afrikassa, Intiassa ja melkein kaikkialla maailmassa, mutta mikä olisi sumuisen elokuun, tai jonkin vertainen, 22-kaliiperinen kivääri mukana tuolla pohjoisessa?
Siis, sitten – minä siis rakastan oravanmetsästystä. Me olimme etelässä, Kentuckyssa kahden viikon retkellä, ja siellä tuli todella kuuma. Siis, te kalifornialaiset ette ehkä tiedä, mistä minä puhun, kun kaikki on kuumaa – puun lehdetkin ovat [kuivia]… ja kun astut niiden päälle, niin nuo pikkuiset, harmaat oravat…
Ja me ammuimme ainoastaan silmään, 50 jaardin päästä. [yd. = 0,91 m.] Jos se on vain 40 jaardin päässä, me otamme vähän taaksepäin 50:en jaardiin, ja ammumme sieltä silmään. Jos ne eivät… Jos osuu silmän alapuolelle, tai sen yläpuolelle, minä vaihdan luodikkoa; jotakin on vialla. Me pidämme siitä kiinni. Sillä lailla… Minä olen harjoittanut itseni siihen, ampumaan täsmälleen pilkkaan.
50 Ja, siis, sitten… meillä oli siellä leiri, ja siellä tuli hirvittävän kuuma; ja nuo harmaat pikkuiset oravat… Houdinista puhutaan pelastautumisen mestarina; hän on noviisi niihin verrattuna. Hipaisepa vain pientä pensasta, niin orava on poissa.
Tehän tiedätte veli G. H. Brownin; kysykääpä joskus häneltä. Me olemme olleet yhdessä metsällä. Niin sitten… Minä kiusoittelin häntä automaattihaulikosta, jonka hänen vaimonsa osti hänelle, siis, parisenkymmentä vuotta sitten, siis – ampua nyt oravia haulikolla!
51 Ja sitten, siellä me olimme metsästämässä, ja oli… Veli Wood sanoi: ”Tiedätkö, veli Branham, jossakin täällä on paikka, jossa on sellaisia kuivia puronuomia [kuruja]”, hän sanoi. Minä luulen, ettei teillä täällä Californiassa ole sellaisia. Niitä on kaukana, tosi syvällä [erämaassa] siellä, kun puro virtaa ja saa aikaan kostean notkelman. Tasamaastossa, kosketapa vain tuollaista puskaa, niin oravat ovat tiessään. Niitä ei saa… Ne lähtevät kahden- kolmensadan jaardin päähän; ne katoavat todella vikkelästi.
Ja niinpä hän sanoi:”Mennään sinne ja katsotaan antaako hän* meidän metsästää siellä; hänellä on siellä viitisensataa eekkeriä.”
Ja minä sanoin: ”Mikäs siinä.”
Ja niin me lähdimme – siellä ei ole hyviä teitä niin kuin teillä täällä on, vaan villisikojen polkuja ja sellaisia, pensaikkojen läpi, puronuomien yli kunnes pääsimme perille. Wood sanoi: ”Siis, tässä on nyt vain yksi juttu – *se vanha mies; hän ei usko, ja hän on erittäin karski ” hän sanoi.
Minä sanoin: ”No, minä annan sinun hoitaa puhumisen.” Ja niin istuimme pieneen autoomme ja ajoimme ja tulimme valkean, hienon talon pihaan – kaukana erään mäen päällä, ja siellä oli iso heinäpelto ja palsta maissia siinä vieressä. Ajoimme pihaan; kaksi miestä oli ulkosalla istumassa – hyvin kentuckylaista. Kentuckyssa on ihan omanlaisensa elämäntyyli, siis.
52 – Veli David, joskus, se kreikkalainen veli sanoi: ”Veli Branham, minä kuuntelin sinun nauhaasi… tätä on aika kauhea sanoa aamiaisen jälkeen; sinä mainitsit siitä ’hius teeleivässä’, minä tutkin asiaa, mutta en saanut selville, mitä se tarkoitti”, hän sanoi.
Ja minä sanoin: ”Se juuri on Kentuckya – ymmärrättehän, ’hius teeleivässä.’ Älä yritä löytää sitä sanakirjasta, koska sitä ei ole siellä.” Minä sanoin: ”Kentuckyssa…”
53 Ja niin me tulimme sinne ”heinähattujen loukkoon” – tiedättehän – isoja hatunreuhkoja siellä täällä. Me pysäytimme, ja veli Wood lähti ulos; meni paikalle. Kaksi miestä oli siellä istumassa, ja hän käveli heidän luoksensa; ja hän puhutteli toista ja sanoi: ”Hyvää päivää.”
Ja hän sanoi: ”Hyvää päivää, herra, minä olen… nimeni on Wood; olen Banks Wood. Mahtaisiko… me olimme tuolla metsästämässä tuolla Duttonissa” – siellä paikat nimetään jokien mukaan – ”Me olimme metsästämässä tuolla Duttonilla, ja mietimme, voisimmeko me metsästää teidän maillanne”, hän sanoi.
Mies sanoi: ”Kukas Woodeista sinä olet?”
Hän sanoi: ”Olen Jim Woodin poika.”
Mies sanoi: ”Kuka tahansa heistä…” – [Woodit] He olivat liuta Jehovan todistajia, jotka olivat tunnettuja ihmisiä – hän sanoi: ”Kaikki, jotka Jim Wood – kuka tahansa hänen porukoistaan, on tervetullut mihin tahansa, mitä minulla tässä paikassani on. Elääkö vanha mies, Jim vielä?” hän sanoi.
Banks sanoi: ”Kyllä. Hän on nykyään Indianassa. Minäkin asun siellä, ja käyn täällä oravametsällä joka syksy”, hän sanoi.
54 No, hän sanoi: ”Olkaa hyvä vain; minulla on 500 eekkeriä maata, ja kosolti kuruja ja kaikkea; olkaa hyvä vain.”
Banks sanoi: ”No, kiitoksia oikein kovasti; minä otin pastorinikin mukaan, ettehän pahastu, jos hänkin metsästää?” hän sanoi.
Hän sanoi: ”Wood, meinaatko sinä kertoa, että olet vajonnut niin alas, että sinä kuljetat pastoria mukanasi, minne sitten menetkin?” Ja hän sanoi…
Silloin, minä ajattelin, että oli minun aikani nousta autosta. Ja minä tulin ulos autosta, siis, ja kävelin paikalle ja sanoin: ”Hyvää päivää!”
Hän sanoi: ”Terve”, ja hän sanoi… Ennen kuin minua oli esitelty, hän heitti väliin: ”Mulla ei ole paljon käyttöä tuollaisille hepuille.”
Minä sanoin: ”Tuota, minä ihailen teidän suoruuttanne.”
Ja hän sano: ”Siihen on yksi juttu syynä; ensiksi, sinä et näytä saarnaajalta”, hän sanoi. Oli oravan verta ja parta, enkä ollut peseytynyt pariin viikkoon, minä… ja niinpä sanoin: ”No, luulen, että tuokin on totta.”
55 Ja hän sanoi: ”Se, mikä minulla on teikäläisiä vastaan; te haukutte puuta, jossa ei ole mitään .”
Siis, en tiedä, tiedättekö te, mitä se tarkoittaa; se on taas yksi kentuckylaisuus, David. Älkää yrittäkö hakea sitä sanakirjasta. Kun koira on ”valehtelija”, se juoksee puun luo; ja pesukarhulla on metku: se pakenee, hyppää puuhun, ja sitten pois siitä – ymmärrättekö? Jos koiraa ei ole tarpeeksi koulutettu, se juoksee sen puun luo, missä se näki pesukarhun, haistaa sen sieltä, mihin jäljitti sen, ja seisoo siinä ja haukkuu; eikä puussa ole mitään. Yleensä se koira ammutaan.
Sitten hän sanoi: ”Te kaverit… sitä te olette vailla, kunnon haulipaukkua, koska te haukutte puuta, jossa ei ole mitään”, hän sanoi. Ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan – saarnaan. Mies sanoi: ”Minua pidetään uskottomana.”
Minä sanoin: ”No, joka miehelle on oikeus mielipiteeseensä, mutta minusta siinä ei ole mitään leuhkimista.”
56 Hän sanoi, siis sanoi: ”No, se siinä on, että te puhutte jostakin, mitä ei ole olemassa”, hän sanoi.
Minä sanoin: ”Kyllä, herra; onhan tuokin mielipide.”
Ja hän sanoi: ”Siis, te pojat puhutte Jumalasta, eikä sellaista edes ole. Jos olisi, niin minä näkisin hänet. Olen elänyt nämä vuodet; olen 70 ja jotakin vuotias enkä ole vielä nähnyt hänestä merkkiäkään. Sellaista yksinkertaisesti ei ole olemassa, ja te pojat haukutte väärää puuta; ja te otatte ihmisten rahat tullaksenne toimeen ja sen semmoista, ettekä ole mitään muuta kuin yksi huijariporukka”, hän sanoi.
Minä ajattelin: ”Voi tavaton”; sanoin: ”Kyllä herra, onhan tuokin mielipide.” Ajattelin: ”Oi, Jumala, jos sinä et nyt auta minua…”, sitten minä sanoin: ”Kyllä vain, onhan tuokin mielipide.”
57 Ja siis, äiti, minun etelävaltiolainen äitini antoi minulle aina hyviä neuvoja, ja häneltä minä sain osuvan ilmauksen kerran; hän sanoi: ”Anna lehmälle tarpeeksi köyttä, niin se hirttää siihen itsensä.” Näettekö? Niinpä ajattelin, että se oli hyvä tuolle miehelle; antaa hänen vain jatkaa, ja haukkua hetki, niin me näemme, mihin puuhun hän lopulta päätyy. Ymmärrättekö? Sitten, minä annoin miehen jatkaa ja puhua, ja löysin jotain; mieleeni tuli jotakin.
Ja siinä oli omenapuu, jonka alla miehet istuivat; ja syksyn ansiosta omenia tipahteli puusta (silloin oli suunnilleen elokuun viimeinen viikko), ja ”keltatakit” söivät niitä. Tiedättekö, mitä nuo ”keltatakit”* ovat? Selvä; mistä päin Kentuckya te olette? Näettekö? Sitten, minä sanoin hänelle: ”Sopiiko, että otan yhden omenan?
Hän sanoi: ”Ole hyvä vain; keltatakit syövät ne.”
58 Kurotin, ja sain sellaisen, ja hankasin sitä niihin kauhtuneisiin, verisiin housuihini – tiedättehän, otin palasen; sanoin: ”Onpa hyvä omena.”
Mies sanoi: ”Juu, erinomainen.”
Sanoin: ”Se näyttää tuottavan aikamoisen määrän.”
”Kyllä vain; ”siitä saa useita busheleita* joka vuosi.” [*1 bsh. = n. 35 l.]
Minä sanoin: ”Minkä ikäinen tuo puu on?” – käänsin puheen häneen itseensä, siis.
Ja hän sanoi: ”Ai, näetkö sinä, missä tuo vanha savupiippu seisoo, tuolla ylhäällä? Siellä minä synnyin; isäukko ja äiti asuivat siellä; se paloi tulipalossa maata myöten. Me rakensimme tämän uuden kodin tähän; sitten minä kasvoin tässä. Kun isäukko ja äiti kuolivat, minä jäin asumaan taloa. Kun me muutimme tähän, minä laitoin tuon puun siihen, 40, 50 vuotta sitten, tai jotain. Se on ollut siinä siitä lähtien”, hän sanoi.
Minä sanoin: ”Sehän on hyvä; voi, että on hienoa”, minä sanoin.
Hän sanoi: ”Kyllä vain.”
59 Hän sanoi: ”Palataan saarnaajana olemiseen; minä haluan kysyä sinulta jotakin”, hän sanoi.
Sanoin: ”Kyllä herra; mitä?”
Hän sanoi: ”Te pojat, jos te pystyisitte saamaan jotain aikaan, juttu olisi toinen”; siis, kuulin kerran eräästä saarnaajasta”, hän sanoi; ”Vanha sisar (joku) täällä eräällä mäellä; hän oli kuolemaisillaan syöpään. Eräs saarnaaja tuli tänne Actoniin, Kentuckyyn”, (se oli noin 30 mailin päässä sieltä, ja Wood katsoi minuun ja minä pudistin päätäni) metodistien leirikeskukseen. Se saarnaaja oli Indianasta kotoisin. Ja hän tuli tänne, ja kertoi että hänelle oli sanottu, että tänne oli kokoontunut noin 2500 ihmistä sinä iltana”, hän sanoi. Ja tuo paikka on siis kaukana kukkuloilla. Ihmiset tulivat sinne hevosilla ja kaikilla päästäkseen paikalle.
60 Ja mies sanoi: ”Hän oli siellä kolme iltaa. Toisena iltana – tämän vanhan rouvan sisar asuu paikassa nimeltä Campbellsville; ja kun tämä saarnaaja saarnasi, hän tuli katsoneeksi yleisöön takariviin, siellä kaukana, missä tämä nainen oli, ja kutsui häntä nimeltä, ja sanoi: ’Tänä iltana, ennen kuin sinä lähdit kotoa, sinä katsoit pukukaappiin vasemmalla puolellasi. Otit esiin pienen nenäliinan, jonka kulmassa oli sininen kuvio. Se on sinulla lompakossasi, ja sinulla on sen ja sen niminen sisko, joka on kuolemassa vatsasyöpään. Mene ja ota tuo nenäliina mukaasi, pane se tuon naisen päälle, niin hän paranee.”
”No, puolenyön tienoilla sinä yönä, me ajattelimme, että tuolla kukkulan huipulla oli pelastusarmeija. En ole ikinä elämässäni kuullut sellaista mylvimistä, ja ihmiset huusivat”, hän sanoi. Ja jos kuka teistä tietää, että se oli veli Ben ja muita sieltä, jotka panivat tuon nenäliinan sen naisen päälle. Ja mies sanoi: ”Me ajattelimme, että ehkä tuo vanha nainen kuoli; ja seuraavana aamuna, me lähdimme sinne katsomaan, järjestelivätkö ihmiset siellä jo hautajaisia. Nainen istui siellä pöydän ääressä miehensä kanssa, ja söi uppopaistettua omenapiirakkaa ja joi kahvia.”
61 Tiedättekö te, millainen uppopaistettu omenapiirakka on – puolikuunmuotoinen? Olen varma, että kotona ollaan. Sitten… Siis, minä pidän niistä, melassia päällä. Näettekö? Minä en pirskottele niille, vaan kastan ne, tiedättehän; minä todella kaadan sitä niiden päälle. Minä pidän paljosta melassista piirakan päällä; minä siis rakastan niitä juttuja.
Niin, sitten siis – tuo nainen oli syömässä omenapiirakkaa… Ja, mies sanoi: ”Päivää ennen kuin nainen oli sellaisessa kunnossa, että me emme edes… Häntä ei voitu panna enää alusastialle, piti käyttää vetolakanaa. Me kävimme siellä vaimoni kanssa ja vaihdoimme vuodevaatteet kahdesti päivässä. Lääkäri antoi hänelle sitä ennen elinaikaa noin kuusi viikkoa, ja antoi hänelle fenobarbitaalia, että hän kestäisi ennen lähtöään. Syöpä… hänet oli avattu ja sitten vain peitelty näkyvistä, niin… hänen kanssaan oli turha enää leikkiä; ja siis: siinä hän nyt istui ja söi, ja pomppasi pystyyn ja riensi kättelemään meitä”, ja mies sanoi…
Minä sanoin:” Ihanko totta?”
Hän sanoi: ”Juu. Siis… Jos sinä et usko, mene sinne katsomaan. Hän kertoo siitä itse.” Mies saarnasi minulle vielä hetken; annoin hänen todistaa vielä hetken.
62 Minä sanoin: ”Siis, ette kai te tuohon usko, ettehän?”
Hän sanoi: ”Takuulla! Jos sinä et usko, mene sinne… mene sinne mäelle, niin näet. Minä vien sinut sinne”, hän sanoi.
Minä sanoin: ”Kyllä, kyllä; ei, minä uskon teidän sanaanne”, näettekö, sanoin: ”Minä uskon sanaanne. Hei, kuka tuo kaveri oli?”
”En tiedä; hän oli jostain Indianasta, ja ihmiset sanoivat, että hän tulisi tänne uudestaan. Minä aion mennä tapaamaan häntä, kun hän tulee; menen hänen eteensä ja sanon: ’Kuule saarnaaja; kerro minulle miten ihmeessä sinä tiesit siitä, kun että ole ollut maisemissa koskaan aikaisemmin?’” Enhän minä ollut ollutkaan. Mies sanoi: ”Miten ikinä sinä tiesit sen?”
Minä sanoin: ”Kyllä vain; siis, toivon todellakin, että sinä tapaat hänet. Toivon, että hän auttaa sinua”, minä sanoin.
Ja mies sanoi: ”Siis, kyllä menen.” Hän pureskele mälliä, siis, ja sylkäisee maahan näin, ja jättää…
63 Ja minä sanoin: ”Ette kai te yritä kertoa minulle nyt… no, takaisin tähän puuhun.” Sanoin: ”Minua se hämmästyttää. Meillä ei ole edes ollut kylmiä öitä, ei pakkasta eikä mitään. Nuo lehdet putoilevat puusta maahan, ja siitä syystä mekin tulimme tänne, noihin notkoihin, kun metsät ovat lehdettömiä, lehdet kuivuvat, putoavat veteen ja kastuvat. Ja te… mikä kumma saa nuo lehdet putoamaan puusta, mistä syystä? minä sanoin.
”No siis”, hän sanoi, ”elämä on lähtenyt niistä.”
Minä sanoin: ”Siis, mikä?”
Hän sanoi: ”Niistä on lähtenyt elämä.”
”Lähtenyt lehdestäkö?”
”Juu. Se saa ne tippumaan”, hän sanoi.
Minä sanoin: ”No, mutta ei ole ollut yhtään pakkasta eikä merkkiäkään kylmistä ilmoista.”
Hän sanoi: ”No, se – se vain jättää ne.”
Ja minä sanoin: ”Mitä sille elämälle tapahtuu?”
Hän sanoi: ”Se menee puun juuristoon.”
Minä sanoin: ”Mitä te tarkoitatte?”
Hän sanoi: ”No, talvi jäädyttäisi ne, ja se tappaisi puussa olevan elämän idun.”
Ja minä sanoin: ”Sitten se menee puun juuristoon piiloon, mihin asti?”
Hän sanoi: ”Kevääseen asti.”
”Ja sitten se tuottaa uuden läjän omenia ja tukun lehtiä?”
”Kyllä vain.”
64 ”No, onpa outoa, minä haluan kysyä teiltä jotain”, minä sanoin.
Hän sanoi: ”Ole hyvä.”
Sanoin: ”Millainen äly sanoo tuolle puulle, puussa olevalle elämälle, että ’on tulossa talvi, ja jos sinä et lähde niistä oksista, ja mene maahan juurien suojaan, sinä kuolet.’ Ja tuo elämä tottelee tuota älyä, ja menee alas puun juuriin ja pysyy siellä siksi, kunnes talvi on ohi, ja sitten se tuottaa taas lehtiä. Millainen äly sen saa aikaan, herra?” minä sanoin.
Ja mies vastasi: ”No, sehän on luonto.”
Minä sanoin: ”Mikä on ’luonto?’”
Hän sanoi: ”No, se vain tekee niin.” Mies ymmärsi asian ytimen – näettekö? Ja hän yritti kiertää sen. Hän sanoi: ”Noo”, hän sanoi: ”Senhän näkee…”
65 Minä sanoin: ”No, minäpä kerron mikä. Otetaanpa ämpärillinen vettä, ja pannaan se tuonne tammipuisen tolpan nokkaan. Ja siis, elokuun keskivaiheilla, vesi valuu tuon tolpan juureen, ja jää siihen kevääseen asti, ja palaa ja täyttää taas tuon ämpärin. Mikäs sen saa aikaan?”
Hän sanoi: ”Ei, ei…”
Ja minä sanoin: ”Siis kertokaas, millainen äly? On oltava jokin äly, koska tuolla puulla ei ole älyä. On oltava jokin äly, joka saa tuon elämän lähtemään ylhäältä puun oksista, juuriin, ja äly, joka kertoo, että on aika nousta taas ylös.”
Hän sanoi: ”Enpä ole tullut ajatelleeksi tuota.”
Ja minä sanoin: ”Siis, ajattele sitä pitkään, ja kun saat selville, millainen on äly, joka kertoo puun mahlalle, tuolle elämälle, mennä juuriin piiloon, tai puu kuolee; niin minä sanon sinulle, mikä oli se äly, joka kertoi minulle, kuka tuo nainen oli ja mitä tehdä, jotta hänen henkensä pelastuu.”
Mies sanoi: ”Et kai sinä ole tuo saarnaaja?”
Minä sanoin: ”Olen.”
66 Siinä se. Näyttäkää minulle… ”Sinä neuvot minulle elämän tien”, vaikka se onkin niin yksinkertainen. Ja siinä paikassa, polvillaan, hatutta päin, minä johdatin hänet Kristuksen luo. ”Neuvot minulle elämän tien”, yksinkertaiselle maanviljelijälle, joka ei ehkä osannut edes omaa nimeään kirjoittaa. Mutta Jumalalla oli keinonsa osoittaa elämän tie, ja johdattaa hänet sille. Ja, veljet, me riipumme Elämän Puussa, ja jonakin päivänä tämä vanha lehti tipahtaa maahan.
Mutta, jonakin päivänä tulee ylösnousemus; suuri millennium on edessämme, suuri ylösnousemus. Me tulemme takaisin jonakin päivänä, koska me saamme ikuisen elämän. Me ymmärrämme sen Sanan perusteella. Jos meillä olisi aikaa, te ymmärtäisitte, miten asia on; sitä voi lähestyä monilla tavoilla. Ihmiset… Joskus teidän pitää käyttää erilaista menetelmää tavoittaaksenne jonkun ihmisen.
67 Viime vuonna, kävin siellä; minä ajattelin: ”Käydäänpä taas metsällä tuon vanhan miehen mailla.” Ajoin sinne ja ruohoa kasvoi joka puolella tonttia. Näin vanhemman naisen istumassa kuistilla kuorimassa omenia, jotka olivat siitä samasta puusta. Kävelin siihen, ja sanoin: ”Hyvää päivää.”
Hän sanoi: ”Hyvää päivää, herra.”
Ja minä sanoin… olin huomannut isoja kylttejä tolpissa joka puolella, ennen kuin pääsin perille, ja minä sanoin: ”Mahtaakohan minun olla mahdollista metsästää oravia?”
Nainen sanoi: ”Herra, kun minun mieheni eli, hän oli hyvin omituinen. Hän ympäröi tontin tolpilla. Meillä on poikia, jotka asuvat Kentuckyssa, Louisvillessä, Kentuckyssa, ja he käyvät täällä metsästämässä”, hän sanoi.
Minä sanoin: ”Ymmärrän sen; hän kertoi siitä. Voisinko tavata häntä?”
Nainen sanoi: ”Hän lähti.”
Minä sanoin: ”Ei kai?”
”Kyllä.”
Sanoin: ”No, hän sanoi minulle eläessään, että minä voisin kyllä metsästää.”
Hän sanoi: ”Kuka te olette?”
Sanoin: ”Olen veli Branham.”
Hän pudotti kattilansa; otti minua kädestä; hän sanoi: ”Veli Branham, hän on nyt kirkkaudessa; hän eli järkkymätöntä kristityn elämää siitä lähtien.”
Minä sanoin: ”Kuoritteko te tuon saman puun omenia; ne omenat palaavat jälleen, eikö niin? Hänkin palaa vielä joskus suuressa ylösnousemuksessa”, minä sanoin.
68 Ja veljet ja sisaret, meillä ei ole varaa antaa ihmisten, joita me rakastamme, ja joiden puolesta Kristus kuoli, lähteä tästä elämästä – kuolla, ilman ikuista elämää. Tehdään kaikki, mitä voimme saadaksemme heidät sellaiseen tilaan, jossa he voivat nousta kuolleista, ylösnousemuksessa. ”Sinä neuvot minulle elämän tien.”
Te veljet kykenette tekemään sitä seurakunnissanne, koska monet teistä ovat oppineita sananpalvelijoita ja teologeja. Minulla sitä pätevyyttä ei ole, mutta minun pikku… Minulla ei ole pätevyyttä, mutta sillä pikku lahjalla, joka minulle on annettu, että saan itsessäni ikään kuin tietyn vaihteen päälle, koskien ihmisiä, mitä he ajattelevat, mitä he tekevät, ja mitä heidän pitäisi tehdä, se on se minun palvelustehtäväni vaatimaton tie. Se on kuin yksi noista poluista, joita Jumala antaa minun käyttää viedäkseni Hänen lapsensa sille puolelle.
Minä yhdistän omani teidän polkuunne, nyt, ja neuvotaan ihmisille elämän polku, että he saattavat löytää Herran tien.
Ja Hän sanoi täällä: ”Jumalan edessä [läsnäolossa] on ilo.” Meillä on ilo, kun me vaellamme tätä polkua, katselemme puolelta toiselle; puiden ylösnousemus, lehtien, kaikki puhuu Jumalasta. Olkaamme siis Jumalan luomuksia, puhukaamme Jumalasta kaikessa, mitä me teemme tai sanomme. Annetaan Hänen kirkkautensa loistaa. Jumala teitä siunatkoon, painetaanpa päämme hetkeksi nyt.
69 Herra Jeesus, lauman suuri Paimen, minä olen niin iloinen, Herra, että sinä neuvoit minulle elämän tien. Minä olen niin iloinen siitä, että kävelen tätä suurenmoista, vanhaa valtatietä. Minä olen niin iloinen, että voin liittää käteni yhteen näiden veljien kanssa tänään, kun me seisomme sen valtatien varressa ja huudamme kaikkien lahjojemme äänillä, joita sinä olet meille antanut, tälle kuolemaisillaan olevalle ihmisjoukolle, jonka puolesta sinä kuolit. Herra, voisitko sinä auttaa meitä?
Olkoon meidän jokaisen elämä kuin puu tai jokin, joka vakuuttaa syntiset ja uskottomat, että ihmiset näkisivät Herran tien ja astuisivat sisälle Herran iloon. Suo se, Isä. Siunaa meitä meidän voimattomissa yhteisissä yrityksissämme. Me kiitämme sinua tästä ihanasta ystävyyden hetkestä, tästä upeasta aamiaisesta. Ja, Isä, me tunnemme, että me juuri… sielumme ja ruumiimme on ravittu Jumalan hyvyydellä.
Ole kanssamme nyt, kun me menemme eteenpäin pitääksenne lisää kokouksia ja ole kanssamme tänä iltana, ja tulkoon jotakin sellaista tehdyksi, joka saa syntiset tulemaan vikkelästi alttarille että pelastuisivat. Parantukoot sairaat; ja ne, joilla ei ole Pyhää Henkeä tulkoot kastetuiksi Kristuksen ruumiiseen; suo se, Herra. Me luovutamme itsemme sinulle. Me otamme rukouksemme, uskomme, ja me yhdistämme ne; asetamme ne sinun alttarillesi ja me lähetämme ne sinulle, Herra; Jeesuksen Kristuksen nimessä, ota meidät vastaan; aamen.
70 Jumala teitä, veljeni siunatkoon; ja minä luulisin nyt, että joku veljistä tulee päättämään kokouksen, virallisesti, niin kuin sen pitääkin mennä.
Ja kun veljet päättävät, kuka tulee, minä haluan sanoa: minä kiitän teitä hienosta osallistumisestanne, ja olen pahoillani, että olen pidätellyt teitä puoleenpäivään, kello on melkein viisi yli yksitoista, tämän minun kelloni mukaan. Ja minä voisin vain istua ja puhua teille suurista asioista, joita olen nähnyt tapahtuvan, joita Herra on tehnyt lähetyskentillä, ja suurista, suurista asioista. Älkää koskaan pelätkö; muistakaa ainoastaan: Jumala on luvannut; Jumalan on pidettävä lupauksensa; Hänen yksinkertaisesti on pidettävä lupauksensa. Jumala teitä siunatkoon; ja: veli Borders.