60-0930 WILLIAM BRANHAMIN NÄYT
(Visions Of William Branham)
Jeffersonville, Indiana, USA, 30.9.1960

[Tämä nauha nauhoitettiin perjantaiaamuna 30. syyskuuta 1960 kampanjatoimistossa Jeffersonvillessä, Indianassa, Yhdysvalloissa.]

¹      Tämä nauha on tehty Jumalan Valtakuntaa varten, sillä annan sen veli Lee Vaylelle käsikirjoitusta varten. Veli Vayle on pyytänyt minua, täällä veli Mercierin läsnä ollessa, kertomaan joitakin aiemmista näyistä. Tietenkin näkyjä, kun… minä… ensimmäisenä… Yksi ensimmäisistä asioista, jotka muistan, oli näkyjen tuleminen. Näkyjä tulee koko ajan. Mutta kääntymykseni jälkeen, veli Vayle, luulen, että olet kiinnostunut siitä.

²      No, muistan, kun minut vihittiin virkaan seurakunnassa, baptistikirkossa, tohtori Roy Davisin toimesta, täällä Watt Streetillä Jeffersonvillessä, jossa seurakunta tuolloin sijaitsi. Muistan erään erityisen näyn, joka tapahtui vain muutama viikko… noin… sanoisin, muutama päivä vihkimiseni jälkeen. Näin näyn vanhasta miehestä, joka makasi sairaalassa, joka oli murskana. Hän oli värillinen mies. Ja hän parani välittömästi, niin että se aiheutti paljon hämmennystä. Hän nousi ylös sängystä ja käveli pois.

³      Ja kahden päivän kuluttua, noin kahden päivän kuluttua, olin katkaisemassa New Albanyssa palveluita, maksamattomien vesi-, kaasu- ja sähkölaskujen takia. Ja se… olin niin täynnä iloa! Aina kun löysin vanhan talon, menin sinne ja rukoilin, tiedäthän, missä kukaan ei asunut.

⁴      Ja muistan sanoneeni herra Johnny Pottsille, joka on elossa tänään. Hän taitaa olla lähellä seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta. Hän oli vanha mittarinlukija. Hänet oli silloin siirretty pois mittareiden lukemisesta, ja hänet oli sijoitettu vastaanottotiskille ottamaan vastaan valituksia ja muuta sellaista, kun astuttiin ovesta sisään, ja palvelupyyntöjä. Ja minä kerroin hänelle, mitä Herra oli näyttänyt minulle. Ja hän oli välillä ottanut vastaan muutamia yksittäisiä mittareita, joita vakituinen mies ei ollut ehtinyt lukea. Ja tässä hän kertoi eräälle miehelle…

⁵      Jonka olin nähnyt lehdessä, missä heillä oli vanha vaunu… Siihen aikaan, sitä veti kaksi hevosta, ja he keräsivät roskia ja jätteitä kujalta. Siellä oli vanha värillinen mies nimeltä Edward J. Merrell. Hän asui osoitteessa 1020 Clark Street New Albanyssa. Hänen oli törmännyt kaksi valkoihoista ihmistä, valkoihoinen tyttö ja poika, jotka olivat ajaneet autoa. Hän oli menettänyt auton hallinnan ja iskeytynyt auton ohjauspyörään. Ja se murskasi melkein kaikki hänen luunsa, erityisesti rintakehän kohdalta. Hänen selkänsä meni pois sijoiltaan. Ja hänet vietiin sairaalaan, hyvin pahassa kunnossa.

⁶      Ja herra Potts, joka oli ollut sairaalassa New Albanyssa, oli kertonut hänelle, kuinka Herra oli toiminut minun kanssani. Ja hän pyysi minua tulemaan ja rukoilemaan hänen puolestaan. Ja välittömästi ajattelin: ”Tuo on se mies, jonka olin nähnyt tässä näyssä.”

⁷      Minua hieman pelotti lähteä, koska se oli yksi ensimmäisistä kerroistani, kun menin sinne. Niinpä menin kuitenkin hakemaan kaverini, joka oli juuri tullut kääntymykseen, pienen ranskalaispojan nimeltä George DeArk. Olin juuri johdattanut hänet Kristukselle. Ja me menimme ylös. Ja sanoin: ”Veli George, haluan sinun muistavan. Nämä asiat, joita minulle tapahtuu, en ymmärrä niitä. Mutta muista, että tämä mies tulee parantumaan. Ja kun hän paranee, en voi rukoilla hänen puolestaan ennen kuin kaksi valkoihoista tulee ja seisoo sängyn toisella puolella, koska minun on tehtävä se niin kuin minulle näytettiin.”

⁸      Ja menin sairaalaan ja kysyin herra Merrelliä. Menin sinne, ja hänen vaimonsa kertoi minulle, että hän oli hyvin vakavassa tilassa. Hän ei voinut liikuttaa itseään, koska röntgenkuvat olivat osoittaneet, että jotkut näistä luista olivat aivan keuhkojen vieressä. Ja jos hän liikkuisi, niin se voisi puhkaista hänen keuhkonsa ja aiheuttaa verenvuodon, joka johtaisi hänen kuolemaansa. Ja hän oli hyvin huonossa kunnossa. Ja hänen kurkussaan oli vähän verenvuotoa ja niin edelleen, koska hänen suunsa ympärillä oli verenvuotoa. Hän oli maannut siinä noin kaksi päivää. Ja mies oli tuolloin noin kuusikymmentäviisivuotias, luulisin, kuusikymmentä tai kuusikymmentäviisi. Iäkäs mies; hänen pitkät viiksensä olivat muuttuneet valkoisiksi. Ja hänen tukkansa oli harmaa.

⁹      Ja menin sisälle ja kerroin tälle miehelle näyn, jonka olin saanut Herralta. Ja nuoret, jotka olivat törmänneet häneen, tulivat sisään. Ja minä polvistuin rukoilemaan hänen puolestaan. Ja yhtäkkiä tämä mies päästi huudon ja sanoi: ”Olen parantunut”, ja hyppäsi ylös. Hänen vaimonsa yritti pidellä häntä sängyssä. Ja yksi harjoittelijoista tuli ja yritti pitää häntä sängyssä. Ja hän hyppäsi sängystä, mikä aiheutti paljon hämminkiä. Ja kun menin… sanoin veli Georgelle…

¹⁰   Ja sitten eräs sisar – se oli katolinen sairaala – tuli sisään ja sanoi, että minun on lähdettävä pois sieltä, kun sain tuon miehen kiihottumaan. Koska hänellä oli kuumetta neljäkymmentä astetta. Ja kummallista oli se, kun hänet laitettiin takaisin sinne; sen paikan pappi ja jotkut lääkärit olivat laittaneet hänet takaisin sänkyyn, koska hän oli pukenut vaatteensa päälle. Ja kun he mittasivat hänen kuumeensa, hänellä ei ollut kuumetta.

¹¹   Nyt, tänä päivänä on monta ihmistä elossa, jotka ovat nähneet tuon näyn, nähneet sen tapahtuvan, tai tietävät siitä.

¹²   Ja minä menin ulos ja seisoin portailla ja sanoin veli Georgelle: ”Nyt, ole tarkkana. Hänellä tulee olemaan yllään ruskea takki ja knalli. Hän kävelee näitä portaita alas muutaman minuutin kuluttua.” Ja niin hän todella teki. Hän tuli suoraan ulos ja käveli alas.

¹³   Ja noin yksi ilta sen jälkeen Herra ilmestyi minulle jälleen, eräänä aamuna, juuri aamun sarastaessa, ja näytti minulle hirvittävän ramman naisen, joka oli tuleva terveeksi. Niinpä sanoin: ”No, minä… aionpa ottaa selvää, missä hän asuu.”

¹⁴   Ja niinpä menin alas ja suljin vesiliittymän, muistaakseni Eighth Streetin tienoilla New Albanyssa. Ja olin… Se oli paritalo, ja pelkäsin, että olin sulkenut molemmat puolet. Toiselta puolelta ihmiset olivat muuttaneet pois, ja toisella puolella ihmiset olivat paikalla. Joten menin sille puolelle, jossa ihmiset asuivat. Koputin oveen. He olivat todella köyhiä ihmisiä. Ja hyvin viehättävä, nuori tyttö tuli ovelle, melko huonosti pukeutuneena. Hän kysyi: ”Mitä haluatte?”

Kysyin: ”Voisitko kokeilla, onko vesi pois päältä?”

¹⁵   Ja hän sanoi: ”Kyllä, herra”. Ja hän meni. Hän sanoi: ”Ei, vesi on yhä päällä.”

Sanoin: ”Kiitos.”

¹⁶   Ja hänen äitinsä makasi sängyllä, hänen nimensä oli rouva Mary Der Ohanian. Ja hän oli armenialainen. Hänen poikansa pelasi, muistaakseni, New Albanyn jalkapallojoukkueessa. Ja hänen tyttärensä oli lukiossa. Hänen nimensä oli Dorothy. Ja hän sanoi… Dorothy sanoi minulle: ”Etkö sinä ole se Jumalan mies, jolla oli se parantuminen täällä sairaalassa taannoin? Äitini haluaisi puhua kanssasi.” Ja menin sisään.

¹⁷   Ja hän kertoi minulle, että hän makasi raajarikkona. Ja hän oli ollut raajarikkona sängyssä seitsemäntoista vuotta siitä lähtien, kun tämä tyttö oli syntynyt. Tyttö oli siis seitsemäntoista vuotta vanha. Ja minä kerroin hänelle, että… Hän kysyi: ”Oletko sinä se Jumalan mies, joka paransi tuon miehen?”

¹⁸   Sanoin: ”Ei, rouva. En ole parantaja. Minä vain… minä vain rukoilin sairaan miehen puolesta, ja Jokin, joka kertoi minulle, näytti sen minulle.” En tiennyt, miksi kutsua sitä; näyksi vai miksi. En vielä tiennyt, mitä se oli. Olin vasta poikanen, naimaton ja kaikkea muuta. Ja sitten oli… Tämä nainen pyysi minua rukoilemaan hänen puolestaan. Sanoin hänelle: ”Antakaa minun ensin rukoilla, ja sitten, jos Herra osoittaa minulle, että minun pitäisi tulla takaisin.”

¹⁹   Ja sitten kun menin ulos rukoilemaan… otin veli Georgen. Ja sanoin: ”Tuo on se nainen, josta olin kertonut, jonka puolesta olin rukoillut. Tiedän, että hän on tuo sama nainen. Tule mukaani.”

²⁰   Ja me menimme sinne rukoilemaan. Ja tämä pieni seitsemäntoistavuotias tyttö, minä olin vasta nuori poika. Ja hänellä oli veli, noin kuusi, kahdeksan vuotta vanha, jotain sinne päin. Ja talossa oli joulukuusi, se oli juuri joulun jälkeen. Ja he menivät joulukuusen taakse nauramaan minulle. ”Parantaa heidän äitinsä.” Sanoin hänelle, että Herra aikoo parantaa hänet. Ja minä… Veli George ja minä laskeuduimme rukoilemaan.

²¹   Ja kun minä aloin rukoilla, niin tuo Enkeli, jonka minä näen, jonka te näette kuvassa, minä näin sen olevan sängyn yläpuolella. No, minä kurottauduin ja tartuin hänen käteensä. Sanoin: ”Rouva Ohanian.” Nyt, hän asuu New Albanyssa. Hän ja hänen miehensä, perheensä. Ja sanoin: ”Rouva Ohanian. Herra Jeesus lähetti minut ja sanoi minulle ennen kuin tulin tänne, että minun pitäisi rukoilla teidän puolestanne, ja te tulisitte terveeksi. Nouskaa ylös jaloillenne ja parantukaa, Jeesuksen Nimessä.” Hänen jalkansa vetäytyivät hänen alleen. Hän, armenialainen Raamattu sydämensä päällä, alkoi siirtyä kohti sängyn reunaa. Ja kun hän teki niin, hän…

²²   Silloin saatana puhui minulle ja sanoi: ”Jos annat hänen pudota lattialle, hän katkaisee niskansa tullessaan pois tuolta korkealta sängyltä.” Olin hetken peloissani.

²³   Ja minä olin aina tiennyt, että se, mitä nuo näyt, en tiennyt silloin, mitä ne olivat, olivat minulle kertoneet, oli aina oikein. Niinpä annoin hänen nousta sängystä. Ja Jumala on minun todistajani, heti kun hän aloitti, hypätessään sängystä, molemmat jalat tulivat suoriksi. Hänen tyttärensä huusi, veti hiuksistaan ja juoksi ulos kadulle huutaen niin kovaa kuin pystyi. Naapureita tuli kaikkialta. Ja siellä hän oli, ensimmäistä kertaa seitsemääntoista vuoteen, kävelemässä tuossa huoneessa ja ylistämässä Jumalaa. Lähdin välittömästi, päästäkseni pois sieltä.

²⁴   Myöhemmin tutustuin tähän nuoreen tyttöön ja kuljin hänen kanssaan. Tietenkään tätä ei tarvitse kirjata, mutta kuljin tuon nuoren tytön kanssa.

²⁵   Pian sen jälkeen, muutaman viikon kuluttua, olin eräänä iltana äitini luona. Ja olin rukoillut sinä päivänä, enkä vain yksinkertaisesti pystynyt pääsemään läpi, saavuttamaan voittoa rukouksessani. Ajattelin, että jäisin vain… tiedäthän, menisin nukkumaan. Olin silloin kotona. Menin huoneeseen rukoilemaan. Ja minä… se oli kai noin kello yksi yöllä, luulisin. Ja minä rukoilin.

²⁶   Ja yhtäkkiä minä katsoin. Ja äiti, hänellä oli tapana ottaa vaatteensa ja kasata ne tuolille, tiedäthän. Olimme todella köyhiä ihmisiä. Ja minä katsoin, jotain valkoista tuli luokseni, ja luulin katsovani tuota tuolia, jossa oli vaatteita. Mutta se olikin Herran Enkeli, tuo Pilvi, tiedättehän. Ja se tuli sinne, missä minä olin.

²⁷   Ja minä – ja minä seisoin huoneessa, pienessä, niin sanotussa ”haulikkotalossa”, pienessä, suoraviivaisessa talossa, jossa oli kaksi huonetta. Ja siinä oli punainen seinälaudoitus, tiedäthän. Oikealla puolellani oli pieni rautapylväsvuode. Siinä oli mustatukkainen nainen, joka seisoi vastapäätä… Toisesta huoneesta pääsi keittiöön. Hän seisoi keittiön ovea vasten ja itki. Siellä seisoi isä vieressäni, ja hän oli tuonut minulle vauvan, jolla oli ollut jotain pientä rintansa päällä. Ja toinen, hänen vasen jalkansa, oli kiertyneenä, kunnes se oli asettunut sen pientä vartaloa vasten. Ja oikea jalka, oli kääntynyt päinvastoin. Molemmat kädet olivat myös kiertyneet sen vartaloa vasten. Ja sen pieni vartalo oli kiertynyt ja vääntynyt tänne kaulaan asti. Mietin: ”Mitä tämä tarkoittaa?” Ja minä katsoin, vasemmalla puolellani istui, ja siellä istui vanha nainen, joka otti silmälasit pois ja pyyhki niistä kyyneleitä tai jotain silmälaseistaan. Oikealla puolellani, punaisen kahdenistuttavan päällä, joka sopi yhteen tuoliin kanssa, istui nuori, vaaleatukkainen poika, jolla oli kiharat hiukset, katsellen ulos ikkunasta.

²⁸   Ja minä katsoin, seisoen kauempana oikealla puolellani, ja siellä seisoi… Herran Enkeli. Ja hän sanoi minulle: ”Voiko tämä lapsi elää?”

Ja minä sanoin: ”Herra, en tiedä.”

Hän sanoi: ”Laita kätesi sen päälle. Se tulee elämään.”

²⁹   Ja minä tein niin. Ja vauva hyppäsi alas, pois… pois isän sylistä. Ja pikkuinen, oikea jalka suoristui, ja oikea puoli suoristui, oikea käsi suoristui. Se otti uuden askeleen, ja toinen puoli suoristui. Otti toisen askeleen, ja toinen puoli suoristui, vartalo, keskiosa suoristui. Ja hän laittoi pienet kätensä minun käsiini ja sanoi: ”Veli Branham, olen täysin terve”. Pienellä vauvalla oli yllään sininen villakangashaalari, tai haalari, pieni lappuhaalari. Hänellä oli ruskeat hiukset ja pieni, pienenpieni suu.

³⁰   Ja sitten Herran Enkeli sanoi minulle, että hän veisi minut jonnekin muualle. Ja minut vietiin kauas pois. Ja Hän laski minut vanhan hautausmaan laidalle ja näytti minulle numerot hautakivessä, lähellä kirkkoa. Ja Hän sanoi: ”Tämä on paikka, jossa saat ohjeet eteenpäin.”

³¹   Ja hän vei minut toiseen paikkaan. Ja siellä oli… näytti siltä, että siellä oli ollut pieni kaupunki, jossa oli ehkä kaksi kauppaa. Ja toisessa oli keltainen julkisivu, keltainen laudoitus seinässä. Ja minä kävelin sinne, tai seisoin siellä. Sieltä tuli ulos vanha mies, jolla oli sininen villakangastakki tai sininen farkkutakki ja sininen haalari, ja keltainen villakangaslakki. Hänellä oli isot, valkoiset viikset.

Hän sanoi: ”Hän tulee osoittamaan sinulle tien.”

³²   Seuraavalla kerralla, kun havahduin, huomasin, että kävelin huoneeseen seuraten melko raskasrakenteista nuorta naista. Ja kun astuin ovesta sisään, seinällä olevan tapetin kuviot olivat punaisia. Ylhäällä oven yläpuolella oli kyltti: ”Jumala siunatkoon kotiamme”. Oikealla puolellani oli iso, vanha, messinkinen pylväsvuode. Ja vasemmalla puolellani koksipaloilla lämmitettävä hella. Ja nurkassa makasi noin viisitoistavuotias tyttö. Hänellä oli ollut polio tai jotain, joka oli vetänyt hänen oikean jalkansa ylös. Hänen jalkansa oli kääntynyt sivuttain, ja se oli vetäytynyt hänen alleen. Hän näytti aivan pojalta. Mutta hänellä oli tytön hiukset ja sydämenmuotoiset huulet kuin tytöllä.

Ja Hän sanoi minulle: ”Voiko tuo tyttö kävellä?”

Ja minä sanoin: ”Herra, en tiedä.”

³³   Hän sanoi: ”Mene ja laita kätesi hänen vatsansa päälle”. Silloin luulin, että kyse oli pojasta, varmasti, koska Hän käski minun laittaa käteni hänen vatsansa päälle. Tein niin kuin Hän käski.

³⁴   Ja kuulin jonkun sanovan: ”Ylistys Herralle”. Ja minä katsoin ylös. Ja kun katsoin, tämä tyttö oli nousemassa ylös. Ja kun hän nousi ylös, hänen pyjamansa jalka nousi, ja siinä näkyi pyöreä polvi, niin kuin tytön polvi, eikä muhkurainen, tiedäthän, niin kuin pojan polvi. Tiesin, että se oli tyttö. Ja hänellä oli pyjama päällä. Hän tuli luokseni kammaten hiuksiaan. Hän oli vaalea ja kampasi hiuksiaan.

³⁵   Tyttö asuu nykyään Salemissa, on naimisissa ja hänellä on kolme tai neljä lasta. Myös hänen äitinsä ja isänsä ovat yhä siellä.

³⁶   Ja niin minä… minä… minä tulin. Ja kuulin jonkun sanovan: ”Veli Branham…”. Tai: ”Veli Bill! Oi, veli Bill!” Ja äitini kutsui minua. Ja ajattelin. Minä kuulin yhden, yhdellä tavalla. Kun tulin ulos siitä näystä, olin hieman tokkurassa… Ja kysyin: ”Mitä haluat, äiti?” Viereisessä huoneessa, jossa hän nukkui.

Hän sanoi: ”Joku koputtaa ovellasi.”

³⁷   Ja minä kuulin sen: ”Veli Bill!” Ja avasin oven. Sieltä astui sisään mies. Hänen nimensä oli John Emil. Hän asuu nyt Miamissa, Floridassa. Ja hän sanoi: ”Veli Bill, et taida muistaa minua”.

Sanoin: ”En. En usko, että muistan.”

³⁸   Hän sanoi: ”Sinä kastoit minut ja minun perheeni. Mutta”, sanoi, ”valitsin väärän tien.” Hän sanoi: ”Tapoin miehen tässä jokin aika sitten. Löin häntä nyrkillä ja katkaisin hänen niskansa tappelussa.” Hän sanoi: ”Olen menettänyt yhden pojistani, vanhimman.” Ja hän sanoi: ”Nuorin makaa kotona ja on kuolemaisillaan.” Ja hän sanoi: ”Kaupungin lääkäri oli juuri lähtenyt ja sanoi: ’Lapsella on keuhkokuume molemmilla puolilla’. Ja hän tuskin saa henkeä.” Ja hän sanoi: ”Minä… minä… minä… minä vain… Sinä tulit minun sydämelleni. Ja mietin, tulisitko rukoilemaan sen puolesta.” Ja hän sanoi: ”Nyt, kuten tiedät, olen Graham Snellingin serkku”. Graham Snelling, pastori Graham Snelling nykyään, josta ei ollut vielä tullut sananpalvelijaa tuohon aikaan; mukava kristitty poika. Hän sanoi: ”Hän on serkkuni. Menen hakemaan hänet.” Hän asui noin puolen mailin päässä minusta, kaupungissa. Hän sanoi: ”Menen hakemaan hänet. Ja tuletko sinä mukaan?”

Sanoin: ”Kyllä, herra Emil, heti kun saan puettua vaatteet päälleni.” Hän sanoi: ”Otan autoni ja vien sinut sinne.” Sanoin: ”Hyvä on.”

³⁹   Hän sanoi: ”Heti kun saan haettua Grahamin. Ja haluan teidän kaikkien rukoilevan lapsen puolesta.”

Sanoin: ”Hyvä on.”

⁴⁰   Sitten menin valmistautumaan. Äiti kysyi: ”Mikä hätänä?”

Sanoin: ”Siellä on pieni lapsi, joka parannetaan.” Hän kysyi: ”Parannetaan?”

Ja sanoin: ”Kyllä, äiti.”

Sanoin: ”Kerron siitä lisää, kun tulen takaisin.”

⁴¹   Niinpä muutaman hetken kuluttua hän koputti oveen, ja veli Graham oli hänen kanssaan. Olimme menossa sinne, missä nykyään on venetelakka, joka oli tuohon aikaan vanha Howardin telakka. Kysyin: ”Herra Emil, asutko… Missä asut nykyään?”

Hän sanoi: ”Utican yläpuolella.”

⁴²   Sanoin: ”Sinä asut pienessä, niin sanotussa haulikkotalossa, pienessä kahden huoneen talossa.”

”Kyllä, herra.”

”Se on kukkulalla.” ”Kyllä, herra”, hän sanoi.

⁴³   Sanoin: ”Teidän seinäpanelinne on tehty ponttilaudoista, ja se on maalattu punaiseksi”.

Hän sanoi: ”Aivan oikein.”

⁴⁴   Sanoin: ”Pieni vauva makaa rautaisessa pylväsvuoteessa. Ja hänellä on talossa, ainakin, pari sinistä samettihaalaria.” Hän sanoi.

Sanoo: ”Hänellä on ne yllään.”

⁴⁵   Ja sanoin: ”Ja lapsi on pikkuruinen, noin kolmen vuoden ikäinen. Ja hänellä on myös pikkuruinen suu, pikkuruisen ohuet huulet. Ja hänellä on vaaleanruskeat hiukset.”

Hän sanoi: ”Se on totta.”

⁴⁶   Minä sanoin: ”Rouva Emil on tummatukkainen nainen. Ja tässä huoneessa on punainen kaksinistuttava tuoli ja punainen tuoli.”

Hän sanoi: ”Oletteko koskaan ollut siellä, veli Branham?” Sanoin: ”Juuri vähän aikaa sitten.”

”Vähän aikaa sitten?” hän sanoi. Sanoin: ”Kyllä.”

”Miten niin”, hän sanoi, ”en ole koskaan nähnyt sinua.”

⁴⁷   Sanoin: ”Ei, vaan henkisesti.” Sanoin: ”Herra Emil, olet kuullut minun kertovan, jos kastan sinut, asioista, joita minulle tapahtuu. Se saattaa… Näen asioita ennen kuin ne tapahtuvat.”

⁴⁸   Hän sanoi: ”Niin. Tapahtuiko sinulle jotain sellaista, veli Branham?”

⁴⁹   Sanoin: ”Kyllä. Ja herra Emil, kuka ikinä Se olikaan, joka kertoi minulle, ei ole koskaan valehdellut minulle. Sinun lapsesi tulee parantumaan, kun minä pääsen sinne.”

⁵⁰   Ja hän pysäytti auton, lyyhistyi ohjauspyörän päälle ja sanoi: ”Jumala, ole minulle armollinen. Ota minut takaisin, Herra.” Näetkö? ”Ja minä lupaan Sinulle, että elän Sinulle loppuelämäni, jos säästät lapseni hengen.” Ja siinä hän antoi sydämensä Kristukselle. Me siirryimme taloon ja olimme innoissamme hänestä, sielusta, joka oli johdatettu takaisin Kristuksen luo.

⁵¹   Kun menimme taloon, siellä oli kaikki tarkalleen niin kuin pitikin, paitsi että vanha nainen ei ollut siellä. Jännittyneenä, niin jännittyneenä, sanoin: ”Tuokaa lapsi luokseni.” Ja lapsi oli juuri ja juuri elossa. Näetkö? Tuo ”vääntyminen” johtui siitä, että lapsesta oli kadonnut elämä. Se oli vain kääntynyt tänne, sen pieni kaula… Ja minä sanoin: ”Tuokaa lapsi luokseni.” En odottanut näyn toteutumista.

⁵²   Veli Vayle, jos tämän tyynyn piti olla tässä, en voi sanoa sanaakaan, ennen kuin tuo tyyny on tässä. Ymmärrätkö? Sen täytyy olla juuri niin kuin se on näytetty minulle.

⁵³   Niinpä sanoin: ”Tuokaa lapsi luokseni.” Ja isä toi lapsen luokseni, ja minä rukoilin sen puolesta, ja sen tila paheni. Joten ajattelin: ”Nyt jotain…” Se todella lopetti hengittämisen, ja heidän täytyi taistella ja ravistella ja kaikkea, jotta se saisi henkeä. Ajattelin: ”Nyt jokin on vialla.”

⁵⁴   Ja satuin ajattelemaan: ”Missä on se vanha nainen?”. Se ei ollut vielä siellä.

⁵⁵   Niin he ottivat lapsen ja laskivat sen alas. He laittoivat jotakin sen nenän alle ja kaikkea muuta, ja se itki. Äiti huusi hysteerisesti ja kaikkea. Mutta lapsi hengitti hädin tuskin.

⁵⁶   Ajattelin: ”No, tyhmyyttäni olen käyttänyt väärin Jumalan näkyä, koska en koskaan odottanut sitä, kun olin niin yli-innostunut”.

⁵⁷   Tästä voit nähdä, veli Vayle, miksi odotan. En välitä siitä, kuka sanoo minulle. Rakastan sinua veljenäni. Veli, älä koskaan yritä, käske minua tekemään jotain, kun minä – kun tunnen, että minulla on Herran tahto. Ymmärrätkö? Ei ole väliä, miten hyvältä se näyttää, minä odotan Häntä. Ymmärrätkö? Ja – ja niin minä – minä sain oppitunnin juuri tässä, monta, monta, monta vuotta sitten; ja tehdä tarkalleen niin kuin Hän sanoo, eikä tehdä sitä ennen kuin Hän sanoo, että se on valmis tehtäväksi.

⁵⁸   Lapsi taisteli saadakseen henkeä. En voinut kertoa heille, mitä olin tehnyt, mutta minun oli vain odotettava. Ajattelin: ”Ehkä armo peittää sen, ja Hän antaa minulle anteeksi.” Niinpä minä menin, istuin alas.

⁵⁹   He taistelivat lapsen hengen puolesta aamunkoittoon asti. Kun päivä alkoi valjeta, he luulivat, että lapsi kuolisi milloin tahansa. No, istuin siinä. He kysyivät minulta: ”Veli Branham, mitä meidän pitää tehdä?” Tai: ”Veli Bill”, he kutsuivat minua, ”mitä minun pitää tehdä?”.

⁶⁰   Sanoin: ”En tiedä.” Näetkö? Istuin siinä pää alaspäin ja sanoin: ”Herra, annathan minulle anteeksi.”

⁶¹   No, ja sitten päivä valkeni. Veli Graham Snellingin oli mentävä töihin. Joten herra Emil piti viedä hänet, ja minä tiesin, että minun oli lähdettävä talosta.

⁶²   Ja kuitenkin veli Grahamin piti istua siellä, koska hänellä on vaaleat, kiharat hiukset, kuten tiedät. Hänen oli tarkoitus istua tässä kahden istuttavassa tuolissa. Istuin siis siinä, missä veli Grahamin piti istua, mutta vanha nainen ei ollut siellä. Eikä siellä ollut vanhaa naista. Joten istuin siinä. Ja herra Emil puki takkinsa päälleen.

⁶³   Sitten tiesin, että jos veli Graham lähtisi, olisi vaikea sanoa, milloin hän koskaan palaisi. Näetkö? Ja sitten tiesin, että vaikka nainen tulisi, veli Graham ei olisi siellä. Niinpä näet, millaisessa tilanteessa olin.

⁶⁴   Herra Emil sanoi: ”Veli Branham, haluatko lähteä?”. Tai: ”Veli Bill, haluatko lähteä kotiin? Haluatko, että vien sinut kotiin?”

⁶⁵   Sanoin: ”Ei, herra. Minä vain odotan, jos se ei haittaa.” Vihasin jäädä sinne taloon, vain lapsi ja äiti ja minä itse, koska he olivat nuoria ihmisiä. He, hän, oli kai noin kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Ja minä olin suunnilleen samanikäinen. Sanoin: ”Ei, minä vain odotan, jos sopii.”

Hän sanoi: ”Se sopii, veli, veli Bill.”

⁶⁶   Ja niinpä äiti käveli hysteerisesti lattialla ja yritti… itkien ja kaikkea, tiedäthän. Ja lapsi on vain pahemmassa kunnossa. Näetkö? Ihan kuin, ihan hetkenä minä hyvänsä, jotenkin vain haukkoi henkeä, tuolla lailla, haukkoen, haukkoen, siinä oli kaikki, henkeä, siinä kaikki. Eikä mitään… Silloin ei ollut penisilliiniä tai muuta… Joten he vain laittoivat laastaria ja muuta sellaista. Mutta se oli ollut lapsella useita päiviä. Ja se oli poissa, tai menossa pois.

⁶⁷   Ja sitten, minä… minä istuin alas sinne. Ajattelin: ”Jos Graham menee…” Graham otti takkinsa ja alkoi mennä ulos ovesta.

⁶⁸   Ja hän sanoi vaimolleen, hän sanoi: ”Tulemme kohta takaisin.”

⁶⁹   Ajattelin: ”Oi Jumala, sitten minun täytyy jäädä tänne koko päiväksi ja ehkä taas koko yöksi odottamaan tuota näkyä”. Mitä minä voin tehdä?”

⁷⁰   Ja minä katsoin ulos ikkunasta. Ja tullen talon ympäri, lapsen isoäiti oli tulossa sinne. Ja, no, sain myöhemmin tietää, että se oli isoäiti. Ja hänellä oli silmälasit. Ajattelin: ”Tämä on se, Herra, jos – jos Graham ei vain mene ulos ovesta.” Niinpä, hän tuli aina etuovelle. Mutta jotenkin, he eivät edes tienneet miksi, mutta hän meni takaovelle ja tuli keittiöön. Ja hän käveli keittiöön, pieneen, vanhaan taloon. Ja kun hän tuli ovelle, hänen tyttärensä juoksi sinne ja suuteli häntä, koska hän oli tyttären äiti, ja suuteli häntä. Ja veli Graham…

Sitten hän kysyi: ”Voiko lapsi paremmin?”

⁷¹   Hän sanoi: ”Äiti, se on kuolemaisillaan.” Ja hän alkoi huutaa tuolla tavalla, ja hänen äitinsä itki.

⁷²   Silloin ajattelin: ”Jos tämä nyt vain onnistuisi, jos Graham ei lähtisi ulos.”

⁷³   Ja minä nousin ylös. Enkä voinut sanoa mitään, ainoastaan odottaa. Ja veli Graham käveli ympäriinsä. Olin noussut ylös, jotta hän voisi istua. Ja hän… Ja kyse oli hänen sukulaisuudestaan, joten hänkin alkoi itkeä ja istuutui kaksin istuttavalle, jossa hänen piti istua.

⁷⁴   Ajattelin: ”Jospa tuo vanha rouva nyt vain tulisi ja istuisi tähän punaiseen tuoliin!”…Ja menin takaisin ovelle, jossa Emil seisoi takki päällään ja valmiina lähtemään ulos. Oli todella kylmä sää, jäätävän kylmää. Ja ajattelin… Ja vanha rouva asettui tähän tuoliin.

⁷⁵   Ja Graham istuutui ja painoi päänsä alas. Ja vauvan äiti nosti kätensä ovea vasten ja alkoi itkeä. Juuri täsmälleen näyn mukaisesti! Ja vanha rouva istuutui alas. Ja sen sijaan, että se olisi johtunut kyynelistä, hänen silmälasinsa olivat kokonaan huurtuneet kylmyyden vuoksi. Ja hän kurottautui pieneen salkkuunsa ja otti esiin pienen nenäliinan, tai pienen laukun, ja alkoi pyyhkiä näitä laseja. [Veli Branham napsauttaa sormiaan – toim.] Veli, siinä se oli.

⁷⁶   Sanoin Emilille. Sanoin: ”Herra Emil, luotatko yhä minuun Kristuksen palvelijana?”.

Hän sanoi: ”Totta kai, veli Branham”.

⁷⁷   Sanoin: ”Voin kertoa sinulle nyt. Puhuin liian aikaisin koskien näkyä, jokin aika sitten, ja siksi se ei tapahtunut. Jos sinulla on vielä luottamusta minuun, tuo lapsesi luokseni.” Oi, voi sentään!  Näin, että se oli silloin oikein. ”Mene, tuo lapsesi luokseni.”

⁷⁸   Hän sanoi: ”Teen mitä tahansa käsketkin, veli Bill. En pelkää noutaa sitä.” Koska, kun he nostivat sen ylös, se vain lähti, hengitys lakkasi kokonaan. Hän toi pienen lapsen luokseni. Hän kurotti ja otti sen syliinsä, toi sen luokseni ja seisoi siinä.

⁷⁹   Laitoin käteni sen päälle ja sanoin: ”Herra, anna anteeksi palvelijasi tyhmyys. Näetkö? Minä puhuin liian varhain ennen Sinun näkyäsi. Mutta anna nyt tulla tunnetuksi, että Sinä olet taivaan ja maan Jumala.”

⁸⁰   Niin pian, kun sanoin sen, pieni lapsi heitti molemmat kätensä isänsä ympärille, alkoi kirkua ja itkeä ja sanoi: ”Isä, minulla on nyt hyvä olo.” Näettekö?

⁸¹   Sanoin: ”Herra Emil, antakaa pienen lapsen olla rauhassa.  Kestää kolme päivää ennen kuin se lähtee, koska se otti kolme askelta, oikeneminen tapahtui.”

⁸²   Menin kotiin ja kerroin siitä seurakunnassani. Sanoin: ”Aion palata takaisin.” Se oli maanantaina. Sanoin: ”Keskiviikkoiltana ennen jumalanpalvelusta menen sinne.” He olivat köyhiä ihmisiä, ja teimme heille korin elintarvikkeita vietäväksi. Sanoin: ”Haluan, että te kaikki menette sinne, ja kun menen sinne. Ja te menkää talon ympärille.  Ja kun tulen tuohon paikkaan, missä tuo talo on, katsokaa, tuleeko se pieni lapsi lattian poikki, ja hänellä on pienet viikset, koska hän on juonut kaakaota tai jotain. Näetkö? Ja hän laittaa kätensä minun käsiini ja sanoo nämä sanat: ”Veli Bill, olen täysin terve. Tämä pieni kolmevuotias lapsi. Tarkatkaa ja nähkää, eikö se tapahdukin.”

⁸³   Nykyinen vaimoni Meda, jo kauan ennen kuin menimme naimisiin, hänkin oli mukana siinä ryhmässä. Ja kuorma-autolastillinen meni ja asettui talon ympärille, tiedäthän, nähdäkseen minut, kun ajoin paikalle vanhalla Public Service Companyn kuorma-autolla, joka minulla oli kotona sinä iltana. Minulla ei ollut omaa autoa. Sen takaosa oli täynnä tervaa ja tavaraa, jota olin raahannut ja korjannut asioita sinä päivänä. Ajoin eteen ja pysähdyin. Menin kuistille ja koputin oveen. Heillä ei ollut mattoja lattialla. Äiti tuli lattian poikki ja sanoi: ”Siinähän on veli Bill”, tuolla tavalla. Ihmiset katselivat silloin ikkunoiden läpi nähdäkseen, mitä tapahtuisi.

⁸⁴   Ja nurkassa leikki tämä pieni poika, se oli kolmantena päivänä. Pysähdyin, enkä sanonut sanaakaan. Ja tuli, kävellen lattian poikki, laittoi pienet kätensä minun käsiini. Ja… Hän oli juonut kaakaomaitoa, hänen pienet viikset, tuolla tavalla, kaakaomaidon takia. Hän laittoi kätensä minun käsiini ja sanoi: ”Veli Bill, olen täysin terve.” Huh!

⁸⁵   Sinä iltana seurakunnassa kerroin sen.  Sanoin: ”Jossain on rampa tyttö, joka tarvitsee apua.” Sanoin: ”Seurakunta, en tiedä, mitä nämä asiat tarkoittavat. En voi kertoa teille.”

⁸⁶   Ja – ja työskentelin siis Public Servicessä. Muistan, että eräänä päivänä, noin viikko sen jälkeen, olin lähdössä ulos rakennuksesta. Herra Herb Scott, joka asuu nyt täällä kaupungissa, oli pomoni. Ja hän sanoi… lähdin alas. Hän kysyi: ”Billy?”

Sanoin: ”Niin.”

Hän sanoi: ”Ennen kuin lähdet, minulla on sinulle kirje.”  Sanoin: ”Hyvä on, Herbie. Noudan sen ihan kohta.”

⁸⁷   Ja – ja menin noutamaan muut työni, tarkistin tilanteen. Joten menin hakemaan muut työni valmiiksi. Ja kun tein sen, muistin sen kirjeen. Menin hakemaan sen ja avasin sen. Ja siinä luki: ”Hyvä herra Branham”, näetkö, siinä luki: ”Nimeni on Nail”. Olen rouva Harold Nail. Asumme paikassa, jonka nimi on South Boston.”  Ja siinä luki: ”Olemme metodisteja uskon perusteella. Satuin lukemaan kirjoittamanne pienen kirjan nimeltä Jeesus Kristus Sama eilen, tänään ja ikuisesti, pienen kirjasen. Ja meillä oli rukouskokous kotonamme eräänä iltana. Ja olemme kuulleet, että teillä on ollut menestystä, kun olette rukoillut sairaiden puolesta.” Ja hän sanoi: ”Minulla on kärsivä tytär, viisitoista vuotta vanha”, ja hän sanoi: ”Hän makaa sängyssä sairauden tähden. Ja jotenkin en vain saa sitä pois mielestäni, että minun pitäisi pyytää teitä rukoilemaan tämän tytön puolesta. Voisitko tehdä sen? Ystävällisin terveisin, rouva Harold Nail. South Boston, Indiana.”

Sanoin: ”Tiedätkö, tuo on se tyttö. Tuo on hän.”

⁸⁸   Menin kotiin, kerroin äidilleni ja kerroin heille siitä. Sanoin: ”Tuo on se tyttö.” Ja sitten sinä iltana seurakunnassa sanoin seurakunnalle. Sanoin: ”Tässä on tuo… tuo… tuo paikka.” Sanoin: ”Tietääkö kukaan, missä South Boston on?”

⁸⁹   Ja veli George Wright, te kaikki tunnette hänet, sanoi: ”Veli Branham, se on… luulen, että se on etelässä.”

⁹⁰   Niinpä seuraavana päivänä kaksi ystävääni ja nykyinen vaimoni sekä eräs mies ja hänen vaimonsa Teksasista. Heidän nimensä oli Brace, Ad Brace. Hän asuu nyt täällä, Milltownin alapuolella, maanviljelijänä. Hän oli karjatilallinen lännessä. Hän oli muuttanut tänne ollakseen lähellä seurakuntaa. Olin rukoillut hänen vaimonsa puolesta, ja hän oli parantunut tuberkuloosista. Hän halusi nähdä tämän tapahtuvan. Sanoin: ”Tule mukaani ja katso, tapahtuuko se juuri tällä tavalla.” Rouva Brace ei ollut koskaan nähnyt näkyä. Joten vaimoni lähti mukaani. Ja veli Jim Wiseheart, vanha vanhin, muistattehan, seurakunnan vanha diakoni, hän halusi nähdä sen. Minulla oli silloin vain pieni, vanha avoauto, ja kasasin heidät kaikki siihen.

⁹¹   Ja me menimme New Albanyn alapuolelle. Löysin tämän kyltin, ja sain selville, ettei se ollut South Boston. Se oli New Boston. En tiennyt, minne mennä, joten palasin Jeffersonvilleen ja kysyin joltain. Joku postikonttorissa sanoi: ”South Boston on Henryvillen yläpuolella.”

⁹²   Niinpä menin Henryvilleen ja kysyin sieltä. Ja he sanoivat: ”Käänny tälle tielle. Siitä noin viisitoista mailia, näiden kukkuloiden yli, ja löydät pienen paikan”. Ole varovainen, ettet jätä sitä huomaamatta”, he sanoivat, ”koska se on vain yksi pieni kauppa. Ja siinä kaupassa on posti ja kaikki muu. South Boston, näillä kumpareilla.” Siellä on tuhat seitsemän sataa hehtaaria noita kumpareita. Ja tämä on sen takana, siellä kukkuloilla.

⁹³   Joten me jatkoimme matkaa. Ja yhtäkkiä minusta tuntui todella oudolta, kun olin ajanut viisi tai kuusi mailia, minusta tuntui todella oudolta. Sanoin: ”En tiedä.”

He sanoivat: ”Mikä hätänä?”

⁹⁴   Sanoin: ”Uskon, että tuo Yksi, joka puhuu minulle, haluaa puhua minulle, joten minun täytyy jättää auto.”

⁹⁵   Niinpä nousin autosta. Ja naiset istuivat naisten istuimella, tiedäthän, ja kaikkea, siinä pienessä vanhassa avoautossa. Nousin autosta ja menin auton taakse. Ja painoin pääni alas, laitoin jalkani puskurille, auton takaosaan. Ja sanoin: ”Taivaallinen Isä, mitä haluaisit palvelijasi tietävän?”. Ja minä rukoilin. Mitään ei tapahtunut. Odotin muutaman hetken. Ajattelin: ”No, Hän…” Yleensä, kun siellä on tuollainen väkijoukko, minun on päästävä rauhaan. Niinpä odotin muutaman minuutin.

⁹⁶   Satuin kiinnittämään huomioni, katsomaan tuonne päin. Satuin ajattelemaan: ”Katsohan tätä, tässä on tuo vanha kirkko.” Ja jos joskus… Se on Bunker Hillin kirkko. Katsoin sivulle, Bunker Hill Christian Church, ja siellä oli hautausmaan hautakivet, aivan kirkon edessä.

⁹⁷   Ja minä menin sinne. Sanoin: ”Nyt teillä kaikilla on ne kirjeet.” En ollut koskaan ennen ollut tuolla seudulla. En ole koskaan ollut siellä ylhäällä, missään siellä, ikinä elämässäni. Ja sanoin: ”Kirjoittakaa nimet ja numerot ja tulkaa tänne ja katsokaa, onko ne samat kuin tässä hautakivessä.” Ja siinä se oli, aivan täsmälleen. Sanoin: ”Juuri niin. Nyt olemme oikealla tiellä.” Sanoin: ”Se oli Herran Enkeli.” Näetkö, olin mennyt sen ohi, enkä tiennyt sitä. Oi, Hän on täydellinen.

⁹⁸   Ja niin me jatkoimme ajamista eteenpäin. Tapasin erään miehen ja kysyin: ”Voisitko kertoa minulle, missä South Boston on, herra?”.

⁹⁹   Hän sanoi: ”Menkää oikealle ja sitten vasemmalle”, ja niin edelleen sillä tavalla. Ja me vain jatkoimme matkaa.

¹⁰⁰   Niinpä hetken kuluttua saavuimme, huomasin, saavuin pieneen paikkaan. Se oli jonkinlainen pieni kylä. Ja minä katsoin. Sanoin: ” Tuo se on. Se on tuossa, juuri tuossa.” Sanoin: ”Tuolla on… Tuolla on tuo keltainen julkisivu.” Ja sanoin: ”Katsokaa nyt. Sieltä tulee ulos mies, jolla on sininen haalari, valkoinen vakosametti… tai keltainen vakosamettinen lakki, valkoiset viikset, ja hän kertoo minulle, minne mennä. Jos näin ei ole, olen suuri tarinankertoja.”

¹⁰¹   Ja niin he kaikki odottivat. Ja – ja minä ajoin paikalle, sen paikan eteen. Ja juuri kun ajoin eteen, sieltä tuli mies, jolla oli sininen haalari, keltainen vakosamettilakki ja valkoiset viikset. Rouva Brace pyörtyi autossa, kun hän näki sen tapahtuvan.

Sanoin: ”Herra, kertokaa minulle, missä Harold Nail on.”

Hän sanoi: ”Kyllä, herra.” Kysyin: ”Tulitteko etelästä päin?” Sanoin: ”Kyllä, herra.”

¹⁰²   Hän sanoi: ”Sinä ohitit sen. Noin puolen mailin päässä tietä pitkin käännytte ensimmäiselle tielle vasemmalle. Menette eteenpäin ja löydätte ison punaisen ladon, ja käännytte tuon punaisen ladon kohdalta.” Hän sanoi: ”Se on toinen talo oikealla puolellasi, kun käännyt tuota pientä kujan tapaista tietä ylös.”

Sanoin: ”Kyllä, herra.”

Hän kysyi: ”Miten niin?”

Sanoin: ”Hänellä on sairas tytär. Eikö olekin?” Hän sanoi: ”Kyllä, herra. Hänellä on.”

¹⁰³   Sanoin: ”Herra tulee parantamaan hänet.” Ja vanhus alkoi itkeä. Näetkö? Hän ei koskaan tiennyt. Ja niin hän oli mukana näyssä. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa.

¹⁰⁴   Käännyin ympäri. Saimme rouva Nailin tavallaan elvytettyä uudelleen. Ja menimme sinne, kävelimme pihalle. Nousimme autosta ja aloimme mennä sisään. Lähdin sinne… tiedäthän, sinne missä se oli. Ovelle tuli raskasrakenteinen nuori nainen… Sanoin: ”Tuossa hän on.” Näetkö?

Ja hän kysyi: ”Hyvää päivää.”

Ja minä kysyin: ”Hyvää päivää.” Sanoin: ”Olen veli Bill.”

¹⁰⁵   ”Oi”, hän sanoi, ”Minä… minä… minä luulin, että sinä olet.” Hän sanoi: ”Saitko kirjeeni?”

Sanoin: ”Kyllä, rouva, sain.”

Hän sanoi: ”Olen rouva Harold Nail.”

¹⁰⁶   Sanoin: ”No, olen iloinen voidessani tutustua teihin, rouva Nail. Ja tämä on vain pieni seurue, joka tulee kanssani rukoilemaan tyttärenne puolesta.”

Hän sanoi: ”Kyllä.”

Sanoin: ”Hän tulee parantumaan.”

¹⁰⁷   Hän sanoi: ”Mitä?” Ja hänen huulensa alkoivat täristä. Hän alkoi itkeä.

¹⁰⁸   Sanoin: ”Kyllä, rouva.” Enkä minä tiedä, en koskaan pysähtynyt sen naisen kohdalla.

¹⁰⁹   Kävelin suoraan käytävää pitkin, ja seurueeni seurasi minua. Kun avasin eteisen oikealla puolella olevan oven, ison, vanhan maalaiskodin, avasin oven, siellä oli keltaiset uut… tai keltaiset paperit seinällä, punaiset kuviot; kyltti: ”Jumala siunatkoon kotiamme”; vanha messinkinen pylväsvuode; vasemmalla puolellani sijaitseva koksipaloilla lämmitettävä hella. Ja siellä oli pieni pikkuinen peti, jossa makasi poikamaisen näköinen tyttö.

¹¹⁰   Nyt tapahtui jotain. Olin ylhäällä huoneen nurkassa ja katselin, kun ruumiini meni tuon sängyn luo. Ja minä laskin käteni hänen vatsansa päälle, juuri niin kuin Herra oli sanonut. Ja kun tein sen, kun rouva Nail tuli huoneeseen ja näki sen, hän kaatui lattialle ja pyörtyi jälleen. Hän on aika heikko ihminen, ja hän pyörtyi taas lattialle. Ja veli Nail yritti auttaa häntä. Ja vanha veli Jim seisoi siinä ja sanoi: ”Siunattu olkoon Herra”, pitäen käsiään yhdessä, jos te kaikki tietäisitte, miten hän käyttäytyi. Ja niin sitten katsoin sitä, ja näin sen.

¹¹¹   Ja minä laskin käteni hänen päälleen tai hänen vatsansa päälle, tällä tavalla. Sanoin: ”Herra, teen tämän sen käskystä, jonka uskon olevan Jumala, joka käskee minua tekemään sen.” Ja suunnilleen sillä hetkellä hän alkoi itkeä ja hyppäsi ylös.

¹¹²   Ja he juuri nostivat rouva Nailin jaloilleen. Hän oli toipunut pyörtymiskohtauksesta.

¹¹³   Ja kun tyttö hyppäsi sängystä, siinä hänen oikea jalkansa tuli pyjamasta esiin, juuri niin kuin se näyssä näytettiin. Ja siellä oli tuo tytön pyöreä polvi, pojan sijasta.

¹¹⁴   Ja rouva Nail vajosi jälleen alas. Näetkö? Hän pyörtyi. Se oli jo kolmas kerta, kun hän pyörtyi.

¹¹⁵   Ja tuo tyttö käveli ulos sieltä, tuosta huoneesta. Ja hän meni pukuhuoneeseensa itkien ja puki kimononsa päälleen, käveli takaisin ja kampasi hiuksiaan. Hänen… tuon halvaut… Ja hänen… hänen toinen kätensä oli halvaantunut, oikealta puolelta. Hän kampasi hiuksiaan sillä rammalla kädellä.

¹¹⁶   Hän on naimisissa ja hänellä on lapsia. Hänen nimensä, en tiedä mikä hänen nimensä nyt on… Mutta Nail, kuka tahansa voi kertoa, Harold Nail.

¹¹⁷   Ja että näyt ovat totta. [Tyhjä kohta nauhalla – toim.] Voisin paikantaa sen ja viedä teidät ihmisten luokse, josta voitaisiin tehdä kokonainen kokoelma kirjoja sellaisista asioista, joita on tapahtunut. Nyt, se on totta, veli Vayle.

¹¹⁸   Minä epäonnistun; olen ihminen. Olen epäonnistuja, alun alkaenkin, ja hyvin huono Kristuksen palvelijan korvike. [Tyhjä kohta nauhalla – toim.]

¹¹⁹    [Veli Vayle kysyy: ”Tavaa Merrell?”] M-e-r-r-r-e, kaksinkertainen l. [”Luulin, että se oli tuo tuolla alhaalla. Kyllä.”] Onko siinä kaikki, mitä näihin tulee? [”Nail oli N-e-i-l?”] N-a-i-l. [”Brace, B-r-a-c-e?”] B-r-a-c-e, Ad, Ad Brace. [”Nyt, luulen, että sain ne kaikki. Hetkinen. Graham Shelling?”] Graham, G-r-a-h-a-m. [Siinä on ’n’.] S-n-e, tupla l, i-n-g. [”Snelling. Nyt se selvisi.”]